Ystävykset | Page 6

kun uskalsi piirtää Aloisan kuvan tuolla pellolla. Kun
rakastavainen lapsi hyppäsi hänen luoksensa ja luottavaisesti pani
kätösensä hänen käteensä, silloin hän surullisesti hymyili ja puhui
hänelle vakavalla ja hellällä huolella:
"Elä Aloisa suututa isääsi. Hän ajattelee, että minä opetan sinua,
kultaseni, laiskehtimaan, hän ei tahdo, että sinä olisit luonani. Hän on
hyvä ihminen ja rakastaa sinua -- siis emme huoli suututtaa häntä,
Aloisa".
Tämän hän puhui syvällä surulla. Luontokaan ei hänestä enään
näyttänyt niin viehättävältä, kuin ennen, mennessänsä koiransa kanssa
kaupunkiin.
Vanha, punainen mylly oli ennen aina pysäys-paikkana hänelle. Hän oli
tottunut seisattumaan sen luona kaupunkiin mennessä ja sieltä palatessa.
Hän oli tottunut tervehtimään kaikkia sen asujamia. Oli tottunut

näkemään korean vaalea-kähäräisen pään, joka pistäysi pienestä
portista. Hän oli tottunut näkemään, että pikkuiset punaiset kädet
ojensivat Patrasille luun tahi leivän kuoren. Mutta nyt koira ikävällä
katseli suljettua ovea; poika asteli seisahtumatta sen sivu sydän kipeänä.
Tyttönen istui kotona ja neuloi, hitaasti vierivät kyyneleet kauniista
silmistä hänen työllensä. Baas Hoges jyrisi säkkeinensä, tullen vielä
itsepäisemmäksi ja kovemmaksi puhuessaan itsekseen:
"Näin on parempi. Tuo poika-riepu on kerjäläinen ja mieletöin uneksia.
Kuka tietää mimmoinen onnettomuus voisi tästä tulla tulevaisuudessa?"
Mylläri oli käytännöllinen ja varovainen, niin että myllyn ovet harvoin
avautuivat, ja lapset, jotka olivat tottuneet joka-päiväisiin iloisiin
kohtauksiin, lapsellisiin leikkeihin, joiden todistajana oli Patras iloisesti
kilisyttäen kellojansa ja osaa-ottavaisena seuraten kaikkia heidän
liikkeitänsä, tapasivat harvoin toisiansa. Heidän entinen sydämellinen
luottamuksensa ja ilonsa oli poissa.
Koko tämän ajan pikkuinen petäjä-lauta riippui uunin päällä myllärin
kyökissä kukkuvan seinäkellon ja vaha-ristin rinnalla. Toisinaan
Nellolle tuntui hyvin vaikealta ajatella, että hänen lahjansa oli
vastaan-otettu, mutta hän itse pois ajettu.
Vaan hän ei valittanut: hän oli tottunut rauhallisesti kärsiväisenä
kantamaan kaikki vastoinkäymiset; vanha äitinsä isä lausui hänelle
usein:
"Me olemme köyhät. Kärsikäämme kaikki, mitä Jumala lähettää sekä
pahat että hyvät ajat. Köyhät eivät saa tahtoa".
Poika aina hiljaisena kuunteli näitä sanoja, sillä hän syvästi kunnioitti
ukkoansa. Mutta kuitenkin eräs sanomaton harras toivo, toivo
semmoinen, joka elähdyttää älykkäitä lapsia, kuiskaili hänelle: "Kyllä
köyhätki tahtovat toisinaan -- tahtovat olla suuria ja saavuttavatki
päämaalinsa aivan vastoin ihmisten luuloja ja kohtalon ivauksia".
Älykkään pojan usko paremmasta tulevaisuudesta oli niin voimakas,
että kerran, kun Aloisa aivan sattumalta kohtasi hänet pellolla ja juoksi
luoksensa häntä hyväillen sekä kertoen, että huomenna oli hänen
nimipäivänsä ja että ensikerran eläissänsä vanhempansa eivät kutsuneet

Nelloa pienelle iltaselle ja lastenjuhlalle, silloin Nello suuteli häntä,
vakuuttaen suurella, vahvalla luottamuksella:
"Aikaa myöten kaikki muuttuu, Aloisa. Aikaa myöten tuo pieni
petäjälauta, joka riippuu isäsi kartanossa, tulee myötäväksi kullan
arvosta; silloin ei hänenkään oviansa minulta suljeta. Ainoastaan
rakasta minua aina, pieni Aloisa, rakasta minua, niin minä tulen
suureksi taideniekaksi!"
"Mutta jospa en rakastaisikaan sinua?" sanoi pikku kaunotar kyynelten
silmissä välkkyessä omituisella, lapsellisella kiekailemisella.
Nello käänsi kasvonsa hänestä ja tähysteli kaukaisuuteen, sinne, jossa
yleni purppuraisen iltaruskon valaisema temppelin korkea huippu.
Kasvoillansa oli kummallisen hieno hymyily. Aloisa vaikeni
tykkänään.
"Niin, kuitenki minusta täytyy tulla suuri taiteilia", sanoi hän
tuskallisesti, "minun täytyy tulla suureksi, tahi minä kuolen, Aloisa".
"Sinä et rakasta minua", sanoi lellitelty tyttö lykkien häntä luotansa.
Poika vaan heilutti päätänsä, hymyili ja meni pitkin keltaista peltoa
pois. Hän uneksi sitä onnellista päivää, jolloin hän palajaa
syntymäseudulleen ja pyytää Aloisaa omakseen hänen vanhemmiltansa,
jotka nyt eivät enää aja häntä tyköänsä, vaan ottavat vastaan
kunnioituksella. Hän mietti kuinka kyläläiset tunkeuvat hänen
ympärillensä ja kuiskuttavat toinen toisellensa: "Katsokaapa tuota! Hän
on kuningas ihmisten joukossa, hän on suuri taiteilia, hänen nimensä on
tuttu ympäri maan piiriä; ja kuitenkin hän ennen vanhaan oli meidän
pieni, köyhä Nellomme, joka sai leipänsä koiransa avulla". Hän ajatteli,
kuinka hän vaatettaa ukkonsa turkkeihin kalliista verasta ja piirtää
hänet juuri semmoiseksi kuin tuo ukkoki on piirretty tuohon tauluun,
joka kuvaa pyhää perhettä pyhän Jakobin kappelin seinällä; kuinka hän
koristaa Patrasin kaulan kultaisella kaulavanteella ja asettaa hänet
oikealle kädellensä ja sanoo kansalle: "tuo on se, joka ennen oli ainoa
ystäväni;" kuinka hän rakennuttaa suuren valkoisen marmorisen hovin,
ympäröittää sen ihanoilla puutarhoilla, eikä asu siinä yksinään, vaan
kutsuu sinne kaikki köyhät, yksinäiset taidokkaat nuorukaiset; kuinka

hän sanoo heille, jos he aikoisivat mainioittaa nimeänsä: "ei, ei, elkäätte
minua kunnioittako, kiittäkäät Rubensia. Mitäpä minä olisin hänettä?"
Nämä ihanat, tapahtumattomat, omaa-voittoa etsimättömät, täynnä
juhlallista odotusta olevat unelmat niin elävästi täyttivät nuorukaisen
ajatukset, että hän tunsi itsensä onnelliseksi -- onnelliseksi tänäki
muutoin hänelle niin surullisena Aloisan nimipäivänä. Onnellinen oli
hän Patrasin kanssa kahden kesken pimeässä tuvassa tarttuessa
leipäkannikkaansa silloin, kun myllyssä kaikki lapset lauloivat ja
nauroivat, söivät ympyriäisiä piirakaisia ja mantelikakkuja sekä
tanssivat suuressa riihessä tähtien valossa viulun ja huilun soidessa.
"Ei mitään, Patras", sanoi poika halaten koiraansa, istuen tupansa
kynnyksellä, johon yön tuuli toi iloisia ääniä myllyn pidoista, "ei
mitään; aikaa myöten kaikki muuttuu."
Hän luotti tulevaisuuteen; mutta Patras, kokeneempi ja enemmän
miettiväisempi, ajatteli, että hyvän iltaruo'an kadottamisen
nykyisyydessä unelmat ja tulevaisuuden toiveet huonosti palkitsevat,
semminkään kun ne eivät milloinkaan taida tapahtua. Patras aina murisi
Baas Hogesin sivu kulkeissaan.
"Tänään on Aloisan nimipäivä, eikö niin?" sanoi vanha Jean Daas
pimeästä nurkastansa.
Poika