Ystävykset | Page 7

nyökäytti päätänsä myödytyksen merkiksi; hän toivoi että ukon
muisti ei olisi niin hyvä ja hän olisi hairahtunut tällä kerralla.
"Miksi et ole siellä?" jatkoi ukko. "Ainahan sinä ennen varsin hyvin
muistit tämän päivän, Nello".
"Olethan kovin kipeä, enkä tahdo jättää sinua yksinäsi", kuiskutti poika
kallistaen kaunista päätänsä.
"Hm ... kummi Julia istuisi kyllä luonani niinkuin ennenki. On toinen
syy, Nello?" tiedusteli ukko. "Oletko riitautunut Aloisan kanssa?"
"Ei, ei vaari-kulta," vastasi poika sukkelasti ja kasvonsa lensivät

tulipunaisiksi. "Totta sanoen, Baas Hoges ei pyytänyt minua tänä
vuonna. Hänellä on jotakin minua vastaan."
"Etkös tehnyt jotakin pahaa?"
"Luullakseni en mitään. Piirsin vaan Aloisan kuvan petäjä-laudalle:
siinä kaikki."
"Vai niin". Ukko vaikeni. Pojan suora vastaus ilmoitti hänelle kaikki.
Hän loikoi kuivilla lehdillä tupansa pimeässä nurkassa, mutta ei
sentähden unhottanut ihmisten mielipiteitä, tapoja eikä seuraelämän
tuomioita.
Hellästi puristi hän pojan valkoista, kiharaista päätä rintaansa vasten.
"Sinä olet hyvin köyhä lapseni," sanoi hän vapisevalla äänellä, "hyvin
köyhä! sinulle on hyvin vaikea olla".
"Ei, minä olen rikas," kuiskasi Nello. Niin todellakin; lapsellinen poika
katsoi itsensä rikkaaksi, sillä hänessä kyti alku tuohon kuolemattomaan
taipumukseen, joka on voimakkaampi kuninkaan valtaa ja kuninkaan
mahtia. Hän tuli ulos ja seisoi tuvan ovella ja silmäili yön rauhallista
lepoa; hän katsoi tähtitaivasta ja korkeita tuuheita haapoja, kun niiden
lehdet pienimmästäki tuulosen hengähdyksestä nuokkuivat.
Kaikki myllärilän ikkunat olivat valaistut, ja tänne kaikuivat toisinaan
soiton säveleet. Kyyneleet virtasivat pojan poskille; hän oli vielä lapsi;
mutta hän kuitenki koetteli hymyillä ja kuiskasi itsekseen:
"tulevaisuudessa!" Tuossa seisoi hän, kunnes pimeni ja kaikki vaikeni;
silloin astui hän ystävänsä kanssa kotiin. Rinnatusten makasivat he
kau'an ja makeasti.

VII.
Nellolla oli yksi salaisuus, jonka ainoastaan Patras tiesi. Tuvan
yhteydessä oli pikkuinen liiteri, jossa ei kukaan muut kuin poika
koiranensa käynyt. Se oli surullinen paikka, mutta kuitenki paistoi
sinne kirkkaasti päivä etelästä. Tänne Nello rakensi yksinkertaisen

puisen piirustus-pöytänsä ja täällä hän suurelle harmaalle paperi-arkille
piirteli yhtä niistä lukemattomista aatos-kuvista, joita päässänsä pyöri.
Ei milloinkaan häntä kukaan opettanut. Varoja värin ja muun
ostamiseen ei hänellä ollut. Usein oli hän ollut leivättä saadaksensa
välttämättömimmät työ-tarpeensa, hänen oli siis täytymys piirtää kaikki
näkemänsä esineet mustalla hiilellä tahi valkoisella liidulla. Suuri
olento, jota hän nyt piirteli liidulla, oli erään kannolla istuvan ukon
kuva -- ei mitään muuta. Hän oli nähnyt usein kuinka puunhakkaaja
Mihem istui näin iltasilla poltellen piippuansa.
Ei hän ollut milloinkaan kuullut piirustuksesta, ei perspektivistä, ei
anatomiasta eikä varjosta. Kuitenki osoitti kuva kokonansa vanhuuden
vaivat ja väsymyksen, surullisen, kärsiväisen nöyryyden: alku-esineen
kaikki piirteet. Nello esitteli kaikki niin, että vanhan yksinäisen ukon
kuva, istuvana syvissä mietteissä kuolleella puun-kannolla ja
lähestyvän yön hämärän ympäröimänä, oli elävä runo.
Luonnollisesti ei kuva ollut varsin valmiiksi piirretty; siinä oli paljon
puuttuvaisuuksia; vaan se oli elävä, uskollinen luonnolle ja taiteelle,
synnytti surullisen tunteen ja oli vississä katsannossa ihana.
Hänessä kyti toivo -- se saattoi olla rohkea, ymmärtämätöin toivo --
lähettää tämä piirrustus arvosteltavaksi. Antverpenissä oli ilmoitettu,
että jokainen taidelahjalla varustettu poika, nuorempi kahdeksaatoista
vuotta, oppinut tahi oppimatoin sai esittää oma-tekemänsä kuvan,
piirretyn joko liidulla tahi lyijykynällä. Paraimmasta kuvasta luvattiin
antaa palkinnoksi kaksisataa frankkia vuodessa. Rubensin kaupungin
kolme etevintä taideniekkaa olivat tuomareina; heidän tuli valita
palkinnon saaja, katsoen hänen kykyynsä ja taitohonsa.
Koko kevään, kesän ja syksyn teki Nello työtä tuon aarteensa
valmistamiseksi. Jospa hänen onnistuisi saada palkinto? Sehän olisi
ensimäinen askele toivorikkaasen tulevaisuuteen ja sen taiteen kaikkien
salaisuuksien tuntemiseen; hän kunnioitti maalaustaidetta innolla,
sokeasti, itse sitä sen enempää tuntematta.
Ei hän tuosta kellekään mitään ilmaissut: ukkonsa ei olisikaan häntä
käsittänyt ja pikkuisen Aloisan oli hän kadottanut. Ainoastaan

Patrasille saneli hän kaikki ja kuiskutti: "minusta näyttää, niinkuin
Rubens antaisi minulle palkinnon, jos hän vaan eläisi".
Patras ajatteli samoin, sillä tiesihän se, että Rubens suvaitsi koiria;
eihän tuo suuri mestari niitä muutoin olisi piirustanutkaan niin
ihmeellisen eläviksi ja yhdenmuotoisiksi. Ihmiset, jotka rakastavat
koiria, ovat aina armahtavaiset; sen tunsi Patras kokemuksestaan.
Piirustusten piti olla määrätyllä paikallansa Joulukuun ensimäisenä
päivänä. Päätös julistettiin kahdeskymmenes neljäs päivä, niin että
palkinnon saaja voi ilolla vastaanottaa joulujuhlaa omaistensa ja
vanhempainsa kanssa.
Kylmän talvi-päivän hämärtäessä pelosta ja toivosta sykkivällä
sydämellä pani Nello kuvansa viheriäiselle kärrillensä, veti sen Patrasin
avulla kaupunkiin ja heitti kuvansa niinkuin käsketty oli yleisen
rakennuksen rappusille oven eteen.
"Voipi olla mahdollista, että kuvani ei mihinkään kelpaa. Kuka ties?" --
ajatteli Nello itsepäisen luonteensa taudintapaisella kiihkolla. Nyt
kuvastansa luovuttua näytti hänestä sekä tyhmältä että naurettavalta
uneksia, että hän pieni avojalkainen poika-ressu, joka tuskin tunsi
kirjaimet, voisi piirtää semmoisen kuvan, johon suuret taideniekat,
oikeat nerot, heittäisivät edes ainoankaan silmäyksen. Mutta temppelin
sivu kulkeissansa, sai hän voimia; hänestä näytti ikäänkuin
ympäröivästä hämärästä ja sumusta etehensä olisi astunut Rubensin
suuri henki, jonka huulet hymyilivät ystävällisesti ja rakkaasti
kuiskuttivat hänelle: "Rohkaise itsesi! Enpä pelolla, enkä turhalla
pelkurimaisuudella minäkään olisi saanut mitään aikoihin yhtä vähän
kuin nimeäni ikuistetuksi Antverpenissä."
Nello juoksi kotiinsa rauhoitettuna. Hän oli tehnyt kaikki, mitä voi ja
antoi loput Hertan haltuun tuolla viattomalla luottavalla lapsellisella
uskalluksella, jota hän oli saanut oppia pienessä harmaassa kappelissa
käydessään.
Talvi oli jo hyvin kova.

Tänä