Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta | Page 7

minua "Hazzy'ksi", jolle me aina nauroimme, sill? h?n oli ainoa, joka minua puhutteli t?ll? nimell?. Samoin kutsuin min? h?nt? "Lempikukakseni", syist? varsin luonnollisista.
"Tied?tk?s, Lempikukkani, sanoin min?, tied?tk?s mit? min? nyt olen hankkeissa tehd?? Min? opettelen itse?ni v?kev?ksi, kuin Simson".
"Mutta miten se k?ypi laatuun", kysyi h?n h?mm?styneen?.
"Min? juoksen, hypp??n, kiipe?n, kannan suuria vesisankoja, ratsastan myllyyn ja juoksen alituisesti muiden asioilla; nyt minusta pian tulee oikea miehen mies ja oitis kun olen mieheksi p??ssyt, rakennan min? talon sinulle ja minulle, johon laadin vierashuoneen, salin, keittolan, ruokahuoneen ja -- --"
"Ja pieni? vaatekammioita, joihin saamme ripustaa vaatteemme", keskeytti tuo pieni Evan tyt?r.
"Toden totta; min? laitan niin monta, kuin vaan tahdot ja juuri sille paikalle, johon itse ne haluat", vakuutin min? erinomaisella vapaamielisyydell?. "Sinua min? sitten suojaan ja karkoitan pois kaikki leijonat, karhut ja pantterit. Jos karhu tulisi sinua vastaan, Lempikukkani, niin repisin min? sen kahtia, juuri niinkuin Simson ennen teki leijonan kanssa".
N?in puhuessani siirtyi "Lempikukkani" aivan minun rinnalleni ja h?nen katsantonsa k?vi varsin totiseksi ja syv?mietteiseksi.
"Mutta emmeh?n j?t? ?iti-parkaani yksin?" kysyi h?n.
"Ei suinkaan! h?nen t?ytyy tulla asumaan luoksemme", vastasin varsin jalomielisesti. "Min? rakennan h?nellekin pienen, soman huoneen, ja minunkin ?itini pit?? tuleman luoksemme asumaan".
"Mutta eih?n ?itisi voi j?tt?? is??si".
"Ei; is?ni tulee my?skin, kun h?n vanhenee, eik? jaksa saarnata en??n. Kyll? min? pid?n huolta heist? kaikista".
Pikku "Lempikukkani" katseli minuun luottavaisesti ja vakuutti, ett? olen kunnon poika; linnutkin viserteliv?t ik??skuin hyv?ksyen tuumani ja lenteliv?t iloisina ymp?rill?mme niityll?. Hetken kuluttua meni aurinkokin majoillensa, vaipuen puiden taakse suuren, punertavan pallon muotoisena: silloin mekin, k?det t?ynn? liljoja ja vakkaset t?ynn? mansikoita, kiipesimme vanhan aidan yli ja tepastelimme kotiimme.
Monta hupaista hetke? oli minulla sittemminkin, samana kes?n?; se olikin onnellisin kaikista suvista koko ij?ss?ni. Syksyn tultua samosimme pensastoissa kooten suuria varastoja maukkaita, ruskeita p?hkin?it?. Hupaista oli istuskella noissa kuivissa lehdiss?, jotka maahan olivat kokoontuneet, ja jotka pyryn? lenteliv?t jalkojemme edest?.
Huomattuani oikein oivallisen p?hkin?puun, kiipesin min? nopsaan yl?s sen korkehimpiin oksiin, puistelin niit? niin lujasti, ett? nuot kauniit p?hkin?t tippuivat alas maahan, josta Susie poimi ne vasuihin, ylist?en minun nopeuttani ja voimaani. Tom Halliday oli paljon suurempi poika kuin min?, mutta ei h?n ollut niin vikkel? puuhun kiipe?m??n, kuin min? olin; mit? taas tuohon suureen, k?mpel??n Jim Fellows'iin tuli, niin ei Susie voinut olla nauramatta, ajatellessansa kuinka lystillisen n?k?inen Jim olisi, jos h?n kiipe?isi noille hienoille oksille, joilta h?n varmaankin putoaisi maahan kuin vanha s?kki. Kun Susie oikein el?v?sti kuvaeli noiden suurien poikien k?mpelyytt?, saimme v?liin nauraa niin makeasti, ett? vesikarpalot valuivat poskillemme. Olenpa huomannut sukupuoleni heikkoudeksi senkin, ett? suurella mielihyv?ll? otamme osaa siihen nauruun, jota lempim?mme naiset her?tt?v?t ivatessansa muita miehi?. Vanha Aatamimme pakoitti meid?t ajatuksissamme repim??n ja raatelemaan Jim'in ja Tom'in pyhitettyj? muistoja, ja se oli mielest?mme varsin hupaista -- sill? ymm?rrett?v?sti siin? ei ollut mit??n ilkeytt? ja olivathan Jim ja Tom kyll? hyvi? poikia.
Joka p?iv? huomasimme aina paremmin, ett? me sovimme vallan hyvin pariskunnaksi, etenkin siin?, mit? talvivarastojen ker??miseen tuli. Meill? oli oikein oivallinen kellari, -- pieni kuoppa, jonka min? olin kaivanut ja kivill? varustanut; siell? meill? oli koko talvivarastomme p?hkin?it?, joita kootessa olimme saaneet monta kertaa vakavasti tuumiskella. Sitte tuli tuo ihana aika, jolloin is?ni omenaviini oli valmistettava. Me kiipesimme silloin orsille, viini ammeiden yl?puolella, ja pujoitimme pitk?t olki-putket viiniin, jota me niiden l?pi imimme. Min? aina likasin vaatteeni, jota Susie ei koskaan tehnyt. Silloin h?n aina nauroi minulle ja puhdisteli vaatteitani, niinkuin h?n parhaiten taisi.
"Miten sin? aina saatkaan itsesi tuon n?k?iseksi", sanoi h?n silloin ?idillisesti nuhtelevalla ??nell?.
"Kuinka sin? sitte taidat pit?? itsesi aina noin puhtaana?" kysyin min? puolestani ja silloin h?n aina nauroi, kutsuen minua likaiseksi pojaksensa.
Tuo pieni keijukainen nauroi usein minulle ja teki minusta hienosti ivaakin, mutta samalla kun h?n huomasi, ett? veri nousi kasvoilleni, hyvitteli h?n minua taas kiitoksillansa, aivan niinkuin oikean Evan tytt?ren sopii.
V?liin h?n nuhtelikin minua oikein ?idillisesti. Ollen ?itins? ainoa lapsi, oli h?n tottunut aina olemaan rehellinen, ja h?nen omatuntonsa olikin yht? turmeltumatoin, kuin h?nen pukunsakin. Min? taas olin varsin kiivas luonteeltani ja v?liin olin niin v?h?ll? kirota, kuin papin poika voi olla. Kun nuot suuremmat pojat l?ysiv?t meid?n piilopaikkamme ja s?rkiv?t meid?n pienet rakennuksemme, silloin tapahtui v?liin, ett? kiljasin vihastuneena: "hitto teid?t perik??n", sellaisella voimalla, ett? itsekin h?mm?styin.
Silloin Susie aina seisoi kalpeana ja pel?styneen?; sittenkuin min? olin hieman rauhoittunut, nuhteli h?n minua ?idillisesti ja koetti saattaa minut hyveen polulle, neuvoen minulle kaikki hyv?t opetukset, joita ?iti oli h?nen syd?meens? istuttanut.
Selv??n muistan viel?kin, miten h?n seisoi edess?ni, lempe?n? ja vakavana, saattaen minut sen kautta hartaasti kuuntelemaan h?nen opetuksiansa.
Susie oli opetettu tarkasti pyhitt?m??n lepop?iv??, josta muut lapset ylehens? pit?v?t varsin v?h?n v?li?. Joka pyh?-p?iv? k?vi h?n kirkossa ja kehoitti minuakin ahkeraan siell? k?ym??n. Ensialussa menin min? sinne ainoastaan sent?hden, ett? toivoin saavani n?hd? h?net siell?, ja kuta suuremmaksi kasvoin, sit? huolellisemmaksi k?vin min? juhlavaatteistani, josta siskoni naureskellen minua huomauttivat. Kirkossa olivat meid?n penkkimme aivan vierekk?in ja suurin iloni oli ristikon l?pi, joka penkit eroitti toisistansa, salaa katsella Susie't?. H?n oli vieh?tt?v?n suloinen, puettuna