Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta | Page 3

kussakin perheess? on runo, se on jotakin varsin outoa; me notkistamme polviamme tuon nuoren muukalaisen edess? ja lahjoitamme h?nelle "kultaa, pyh?? savua ja myrhaa". Mutta kymmenes lapsi k?yh?ss? perheess? on puhdasta proosaa ja saapi ainoastaan sen, mit? h?n v?ltt?m?tt?m?sti tarvitsee. Kymmenennen kehdon ymp?rill? ei l?ydy mit??n liiallisuutta, ei mit??n joutavia koristeita eik? sit? liioin ihastellakaan.
Kasvaessani huomasin, ett? olin pieni, yksin?inen poika-parka tuossa suuressa kodissa, t?ynn? vanhempia siskoja, jotka jo ennen olivat el?m?n n?yttel?ll? ilmaantuneet ja siin? perehtyneet, ja joilla oli niin paljon omia toimia ja tuumia, ett'eiv?t he joutuneet minusta v?hint?k??n huolta pit?m??n.
Kaikki k?vi kyll? hyvin, niin kauan kuin olin pieni. Minua hyv?iltiin ja vakuutettiin, ett? olin kaunein kaikista ?itini lapsista, joten jouduin siskojeni hemmitellyksi lemmikiksi. He k?h?r?itsiv?t hiukseni, neuloivat minulle kauniita vaatteita ja ottivat minut mukaansa, muille n?ytt??ksens?; mutta kun kasvoin suuremmaksi, kun kultakutriseni kerittiin pois ja niiden sijaan kasvoi karkeat, suorat hiukset, kun minulle neulottiin housut ja nuttu veljieni vanhoista vaatteista, sanalla sanoen, kun astuin ulos lapsi-kamarista, itse kamppaillakseni el?m?n taistelossa, silloin muuttuivat olot. Ensimm?inen lapsuus oli nyt ohi, enk? viel? ollut miehen ik??n p??ssyt; -- jouduin poika-vuosiin ja sen taisteluihin.
Veljeni ja sisareni olivat tosin hyvin yst?v?lliset minulle, mutta ei heid?n hemmittelyns? toki liiallisuuksiin mennyt, sill?, niinkuin jo mainitsin, oli kullakin omat askareensa toimitettavina. Vanhin veljeni oli ylioppilas ja h?nen j?lkeisens? valmistelihe ylioppilas-tutkintoon. Yksi vanhemmista sisaristani oli naitu; kaksi h?nen likeisint? oli kauniita, iloisia tytt?j?, joiden ymp?rill? liehakoitsi suuri joukko keikareita, joiden kanssa sisariltani meni paljon aikaa. Minua l?hin sisareni oli viitt? vuotta vanhempi ja piti sent?hden minut niin pienen? poika-nalikkana, ett'ei h?n katsonut arvonsa mukaiseksi seurustella kanssani. -- Kun joitakuita l?rp?ttelevi? tytt?j? tuli h?nen luoksensa seurustelemaan nukkeinsa ja nukki-kaappeinsa kanssa, olin aina heid?n tiell?ns?. -- He nauroivat k?mpelyydelleni, tekiv?t aivan suoraan pilkkaa nen?st?ni, tukastani ja silmist?ni, tuolla naisellisella vapaudella, jota heikompi sukupuoli, voiton puolella ollessansa, mielell??n k?ytt??. Tavallisesti vet?yin pois heid?n seurastansa, syd?mess?ni turhaan raivoten vihasta liiallisien muistutuksiensa t?hden. V?liin huudahdin harmistuneena: "min? en viitsi leikitell? teid?n kanssanne", mutta sain silloin vastaukseksi: "kukapa sinua kaipaakaan, olemmekin jo kauan toivoneet ett? menisit tiehesi".
Min? olin rivakka poika, ja p??sinkin sent?hden v?liin vanhempien siskojeni suosioon, kun toimitin sellaisia askareita, jotka eiv?t heille sopineet. Minut l?hettiv?t he ruokapuotiin, kun tuuli vinkui ja pakkanen paukkui, jolloin siskoni mieluummin viruivat l?mp?isiss? huoneissa. "Poika-nulikka kyll? saattaa sinne menn?, tehd? sit? tahi sit?, eli voipi h?n odottaakin", oli siskojeni tavallinen tuomio.
Minun omia askareitani ja omia mielipiteit?ni ei koskaan otettu lukuun. He vaativat, ett? aina olisin valmis j?tt?m??n omat ty?ni ja oitis tottelisin puolta tusinaa k?skevi? siskoja. "Juoksepas, Harry, kellarista noutamaan pari omenaa", huusi veljeni, juuri kun pieni linnani oli valmistumaisillaan. "Menep?s noutamaan kirja, joka unohtui vuoteelle kamariin"; -- "Harry, viep?s t?m? ullakkoon"; "Harry, mene aittaan ja tuo sit? tahi sit?"; n?in kaikui alituisesti kaikkialta ja siten tulin aina estetyksi pikku-toimissani, niinkuin pytinkien, myllysulkujen ja siltojen rakentamisessa tahi kuormaa tehdess?ni ja hevosta leikitelless?ni.
Tuskinpa l?ytynee miss??n sellaista ihmist?, joka k?rsiv?llisyydell? heitt?ytyisi t?mm?isen komennon alle ja alituisesti antaisi, suuttumatta, h?irit? itse??n toimissansa, niinkuin minun, poika-paran, t?ytyi tehd?.
Sit? paitsi t?ytyi minun monesti k?rsi? kauheita n?yryytyksi? ja olla tyytyv?inen, ehk? usein katkerasti petyinkin. Kun nim. tuli vieraita ja koko perhe kokoontui ruokap?yd?n ymp?rille, kun leivoksia, kakkuja, hilloja ja muita herkku-ruokia asetettiin p?yd?lle, ja kun iloiset keskustelut saivat syd?meni sykkim??n halusta saada ottaa osaa iloon ja kestitykseen, sain aina kuulla: "Harry ei tarvitse nyt ruokaa, h?n saattaa odottaa siksi kuin muut ovat sy?neet". "Ja sitte ei saada mit??n", lis?sin min? hiljaa itsekseni. Vanhempana on minun kyll? monta kertaa t?ytynyt olla ilman sit?, mit? olen halunnut, mutta en muista kertaakaan sittemmin tunteneeni samoja katkeria tunteita, joita tunsin silloin, kun kuulin tuollaisen poisk?skemis-tuomion. Ja kun sisareni ihailija, Sam Richards, tuli luoksemme, kun vierashuone valaistiin ja kaikki oli niin puhdistettua ja piukeata, voi kuinka silloin halusin saada valvoa, kuullakseni h?nen lystillisi? kertomuksiansa! Lymysin pimeimp??n nurkkaan ja pist?yin siimekseen, toivoen olevani piilossa ja siten p??sev?ni perhe-poliisin valppaudesta, mutta turhat olivat kokeeni! "?iti, eik? Harryn jo ole aika menn? levolle?" kysyi siskoni, joka toivoi saada olla yksin ihailijansa kanssa.
Kaikesta t?st? huomaa, ett?, ehk'en k?rsinyt mit??n ruumiillista puutetta, olin kuitenkin, niinkuin jo sanoin, varsin yksin?inen ja muilta hylj?tty. T?ss? vilkkaassa ja iloisessa kodissa ei minulla ollut ainoatakaan, jonka kanssa olisin saattanut leikitell?.
"Luulenpa, ett? meid?n t?ytyy panna Harry kouluun", lausui er??n? p?iv?n? ?iti is?lleni, kun olin h?nelle puhunut siit? ik?vyydest?, jonka yksin?isyys minulle saattoi. "Poika parka on niin yksin t??ll? t?ysikasvuisten joukossa".
Min? menin siis kouluun, puhdas esiliina rinnoillani, rihveli-taulu kainalossa ja pieni koppa k?sivarrella, jossa oli aamiaiseni. Punastuen ja vavisten l?ksin matkalle, sill? min? pelk?sin kovin noita suuria poikia, joilta pian voisin saada selk?saunan; mutta onnetar oli varsin suotuisa jo heti ensi p?iv?n?, sill? oitis kouluun tultuani tapasin lapsuuteni morsiamen Susie Morril'in.
Ah! miten soma tytt? h?n oli! Kun h?net ensin huomasin seisoi h?n koulusalin ovella. H?nen poskensa ja kaulansa olivat valkoiset kuin vaha, h?nen silm?ns? olivat hele?n siniset, ja kun h?n hymyili, muodostui pullokkaille poskillensa kaksi pient? kuoppaa,