Tuomo sedän tupa | Page 3

"tuon miehen vallassa, olisin jo
aikaa syössyt hänet päistikkaa portaita alas. Niin inhottavan itserakas
hän on, ja niin vastenmieliseltä tuntuu minusta kaupan hierominen
hänen kanssansa. Kyllä velkautuminen on sitä viimeistä."
Herra Shelby oli hiljainen, hyvänluontoinen mies, joka aina oli
kohdellut ympäristöään ystävällisesti eikä vaatinut liikoja orjiltaankaan.
Mutta hän oli nyt viime aikoina sekaantunut laveihin yrityksiin, ja
hänen raha-asiansa olivat joutuneet sellaiseen epäjärjestykseen, että
velkojia ilmoittautui joka haaralta. Mahtavin ja vaarallisin heistä oli
Haley. Hän oli jo monta kertaa kirjallisesti ahdistanut Shelbyä ja oli nyt
tullut itse. Shelby oli, kuten hän itsekkin myönsi, tykkönään hänen
käsissään sillä hetkellä. Ja hän oli tästä sekä murheissaan että
nöyryytettynä. Hän oli aina moittinut henkilöitä, jotka myivät orjiaan
kuin karjaeläimiä, ja nyt hän itse oli aikeissa menetellä samalla tavalla.
Raskainta hänestä kuitenkin oli ilmoittaa asia vaimolleen, sillä hän tiesi
jo edeltäpäin tämän sitä paheksivan.
Rouva Shelby oli hyväsydämminen, mutta ennen kaikkia hurskas ja
jumalinen nainen. Hän koetti jokapäiväisessä elämässään toteuttaa
kristinopin vaatimuksia ja piti sentähden äidillistä huolta jok'ainoasta
palvelijastaan. Hän koetti opettaa heitä hyviin tapoihin ja
velvollisuuksien täyttämiseen, kehittää heidän henkisiä kykyjään ja
taipumuksiaan ja valvoi alituisesti heidän parastaan.
Rakkain kaikista hänen palvelijoistaan oli pikku Harryn äiti Elisa.
Tämä oli ollut rouva Shelbyn luona aina pikku tytöstä ja nauttinut mitä
huolellisinta hoitoa. Heidän välinsä muistutti enemmän äitiä ja tytärtä
kuin emäntää ja palvelijaa. Elisa olikin erittäin miellyttävä olento;
kasvot säännöllisen kauniit, käytös pehmeän sulava ja ääni täynnä
vienoutta ja sointuisuutta. Hänen ihovärinsä oli niinkuin pikku

Harrynkin melkein valkea. Emännän valvova silmä oli pelastanut hänet
niistä vaaroista ja kiusauksista, jotka muuten niin usein uhkaavat
kauniita orjatyttöjä. Täysi-ikäiseksi tultuaan oli hän joutunut naimisiin
kelpo miehen kanssa naapuritalosta ja eli nyt onnellisena ja
rakastettuna. Hänen miehensä kävi häntä tervehtimässä niin usein kuin
aika myönsi, ja pikku Harry oli hänen ilonsa ja ylpeytensä.
Illalla oli herra Shelbyn kertominen vaimolleen Haleyn käynnistä ja
heidän yhteisistä sopimuksistaan. Kuten hän jo edeltäpäin oli arvannut,
pani rouva Shelby tämän äärettömän pahaksi, eikä edes alussa oikein
ottanut uskoakseen koko asiaa. Hänestä tuntui ihan mahdottomalta, että
oma rakas miehensä antautuisi kauppoihin tuollaisten orjakauppiaiden
kanssa, joita rouva Shelby hamasta lapsuudestaan oli oppinut
inhoamaan.
Hän tiedusteli kiihkeästi syytä miehensä hämmästyttävään päätökseen,
sillä kuten moni muukin rouva ei hän tietänyt mitään miehensä asioista
ja rahapulasta.
Mies selitteli hänelle silloin nykyisen ahtaan asemansa lisäten, että
hänen joko täytyi myydä pari orjaa tahi luovuttaa koko omaisuutensa
velkojilleen.
"Mutta miksi", kysyi rouva Shelby, "olet juuri valinnut Tuomon ja
Elisan pojan. Onhan Tuomo niin uskollinen, niin meihin kiintynyt, että
hän varmaankin olisi valmis antamaan henkensä meidän edestämme. Ja
olemmehan jo monta kertaa noin puoleksi luvanneet antaa hänelle
vapauden. Entä tuo pieni Harry, Elisa-paran sydänkäpy. Mitä äiti rukka
ajatteleekaan meistä, kun olemme valmiit aineellisen voiton takia
riistämään lapsen hänen sylistään. Monasti olen puhunut Elisalle hänen
äidinvelvollisuuksistaan ja terottanut hänen mieleensä, ett'ei ole
hellempää suhdetta kuin äidin ja lapsen. Minä olen kehoittanut häntä
alituisesti seuraamaan lastansa, rukoilemaan sen puolesta ja antamaan
sille kristillisen kasvatuksen. Mutta eihän nämä puheet merkitse mitään,
kun nyt myymme lapsen jumalattomalle miehelle, jonka luona se
luultavasti tärveltyy sekä ruumiin että hengen puolesta. Emmehän
silloin ensinkään seuraa antamiamme neuvoja."

Herra Shelbyn täytyi sydämmessään myöntää vaimonsa olevan
oikeassa, mutta hän tekeytyi väliäpitämättömäksi ja koetti puolustella
itseään. Miksikä hän oli muita moitittavampi? He myivät ja vaihtelivat
orjiaan ehtimiseen ja hän teki sen nyt ensikerran suuressa ahdingossaan.
Tuomon ja Harryn hän oli valinnut siitä syystä, että olivat tuottavimmat,
vai olisiko sitten parempi myydä kaikki tyyni?
Mutta rouva Shelby ei vaan voinut tyyntyä. Hän pyysi ja rukoili
miestään peruuttamaan kaupan sekä tarjosi kultakelloansa ja vähiä
koristeitaan velan suorittamiseksi.
Herra Shelby vakuutti kuitenkin, että purkaminen nyt oli myöhäistä,
sillä kauppakirja oli jo allekirjoitettu ja Haleyn käsissä, josta ei hevin
päässyt irti.
Tämä tieto masensi kerrassaan rouva Shelbyn; hän istuutui tuolille, pää
vaipui kättä vasten ja syvät huokaukset nousivat hänen rinnastaan.
"Niin, tämä on tosiaankin Jumalan rangaistus. Hän tahtoo näyttää
meille orjuuden kirouksen; hän tahtoo osoittaa, kuinka se tärvelee sekä
orjan että isännän. Sillä minä tiedän että orjien pitäminen on synti; jo
nuorena tyttönä sitä paheksin ja vielä selvemmäksi asia on käynyt
minulle nyt. Ystävällisyydellä, huolenpidolla ja hellyydellä olen luullut
voivani auttaa orjiani ja huojentaa heidän kuormaansa..."
"Pelkkää pettymystä! Mitäpä minä voisin niinkauvan, kuin ei lakimme
ota heitä turviinsa, vaan käsittelee heitä kuin kauppatavaraa.
Parhaankin isännän kuollessa tahi köyhtyessä heitä myydään niinkuin
muutakin irtaimistoa." Rouva Shelbyn ääni värisi mielenliikutuksesta ja
katkerat kyyneleet vierivät hänen poskillensa.
"Sinun surusi kaivelee minua suuresti, rakas vaimoni", sanoi vihdoin
herra Shelby, "mutta jos sinä tuntisit Haleyn, niinkuin minä,
ymmärtäisit, ett'en vähemmällä voinut päästä hänen kouristaan.
Hänessä ei ole rahtuakaan sääliä; hän olisi valmis myymään oman
äitinsä, jos vaan sen kautta luulisi hyötyvänsä. Huomen aamuna hän jo
tahtoo viedä omaisuutensa täältä ja siksi aion ratsastaa pois koko
päiväksi, sillä en kestä nähdä Tuomon kasvoja ja surullisia silmäyksiä.

Saman neuvon antaisin sinulle. Mene sinäkin jonnekin ja ota Elisa
mukaasi."
"En, sitä en tee milloinkaan", sanoi rouva Shelby