Tuomo sedän tupa | Page 2

vakavasti keskustellen. Huone, missä olivat,
oli hienosti sisustettu ja heidän edessään oleva pöytä oli täynnä
viinipulloja ja muita virvokkeita.

Toinen herroista oli lyhytkasvuinen ja lihava. Hänen kasvojensa ilme
oli röyhkeä ja halpamainen ja koko hänen käytöksensä osoitti sellaista
henkilöä, joka ei ole saanut minkäänlaista sivistystä, mutta joka
kuitenkin tahtoo olla ylinnä joka paikassa. Hänen pukunsakin oli
sentapainen, loistava ja huomiota herättävä. Suureen ruususolmuun
sidottu kaulaliinansa oli punaisen ja sinisen kirjava, liivit hohtavan
punaiset ja lihavat kädet täynnä sormuksia. Raskaat kiiltävät
kellonvitjat, joihin oli kiinnitetty kaikenlaisia leluja, riippuivat alas aina
vatsalle asti. Ne näyttivät olevan omistajansa ylpeyden esineenä, sillä
keskustellessaan hän niitä ehtimiseen hypisteli ja kilisteli. Hänen
puheensa oli hyvin karkealuontoista ja sitä hän sitten vielä höysti
raaoilla sanoilla ja kirouksilla.
Toinen herroista oli sitä vastoin kaikesta päättäen sivistynyt henkilö,
vaikka huolihuntu par'aikaa peitti hänen kasvonsa ja teki koko muodon
sangen synkäksi. Hän kääntyi vieraaseensa päin ja sanoi vakuuttavalla
äänellä:
"Kuten jo olen kertonut teille, herra Haley, on Tuomo varsin
erinomainen palvelija. Hän hoitaa koko taloni, on tarkka kuin puntari,
aina rehellinen, aina luotettava."
"Tarkoitatte kai, herra Shelby, niin rehellinen kuin neekeri voipi olla",
keskeytti lihava Haley, viinilasiaan kallistellen.
"En todellakaan. Tuomo on ehdottomasti rehellinen, sillä hän on
hurskas ja jumalinen."
"Niin, hurskaus sopii varsin hyvin neekerille ja lisää suuresti hänen
arvoaan, kun se vaan on todellista laatua. Minullakin oli kerran
sellainen orja, jonka puheita totta puhuen kuunteli kuin papin saarnaa.
Ja päälle päätteeksi ansaitsin 600 dollaria[1] myydessäni hänet." Tätä
kertoessa loistivat herra Haleyn kasvot.
[1] Dollari = 5 S:mka 35 p:ä.
"Voitte olla vakuutettu siitä, että Tuomon hurskaus on sitä oikeata lajia.
Olen häntä monesti koetellut. Kerrankin lähetin hänet tuonne

lähikaupunkiin noutamaan minulle 500 dollaria. Vaikka, kuten nyt
perästäpäin olen saanut kuulla, muutamat veijarit kehoittivat häntä
pistämään rahat omaan taskuunsa ja pakenemaan Kanadaan, palasi hän
määrätyllä hetkellä ja toi minulle koko summan. En suinkaan mielelläni
hänestä eroa, mutta koska nyt juuri satun olemaan suuressa rahapulassa,
kehoitan Teitä ottamaan Tuomon velkani maksuksi."
"Ihan mahdotonta", intti herra Haley, "mutta jos Teillä olisi joku poika
tahi tyttö vielä Tuomon keralla antaa, niin sitten voisi asia käydä
päinsä."
Samassa avautui ovi ja nelivuotias poikanen sekarotua astui
huoneeseen. Lapsi näytti erinomaisen herttaiselta. Mustat
silkkipehmeät kiharat ympäröivät hänen pyöreitä kasvojaan. Tummat,
suuret silmät katselivat uteliaasti ja samassa iloisesti huoneessa olijoita
ja poskiin muodostuivat pienet kuopat niin pian kuin suu vetäysi
hymyyn. Pienokaisen varma käytös ja rohkea läheneminen osotti, että
hän ennenkin oli käynyt isäntänsä huoneessa.
"Kas Harry", huusi herra Shelby, "tule tänne, niin annan sinulle
rusinatertun."
Harry riensi sitä ihastuksella ottamaan. "Ja nyt", lisäsi herra Shelby
silitellen Harryn päätä, "voit näyttää tälle vieraalle, kuinka sinä osaat
laulaa ja tanssia."
Poika alkoi heti kirkkaalla, raikkaalla lapsen äänellä erästä omituista
neekerilaulua säestäen sitä pään, käsien ja jalkojen liikkeillä, seuraten
tarkasti tahtia. "Mainiota", huusi Haley innostuksissaan ja heitti
poikaselle appelsiinin.
Kun tämä vieläkin isäntänsä kehoituksesta teki muitakin pikku
temppuja, kääntyi Haley yht'äkkiä herra Shelbyn puoleen, taputti häntä
olkapäälle ja kuiskasi: "Antakaa minulle tämä poikanen vielä lisää ja
kauppamme on tehty."
"Mutta mitä ihmettä te lapsukaisella tekisitte", kysyi herra Shelby.

"Se on nyt minun salaisuuteni", vastasi Haley. "Mutta kuulkaapas
kuitenkin. Minulla on eräs tuttava, joka ostaa somia lapsia, elättää niitä
jonkun ajan ja myy sitten hyvästä hinnasta. Rikkaat ihmiset maksavat
niistä nähkääs suuret summat, sillä nykyään ovat kauniit palvelijat
muodissa. Tuollainen sievä ovenavaaja ja passari antaa koko talolle
hienon leiman."
"En minä tahtoisi myydä lasta", sanoi herra Shelby hitaasti. "Minä
tiedän, että se saattaisi sydämmen surua pienokaisen äidille, ja sitä en
soisi."
"Naisväki on todella hirmuista, kun se pääsee parkumisen alkuun",
myönsi Haley. "Minä en puolestani voi sietää heidän kyyneleitänsä.
Mutta siksi tällaisia asioita onkin varovasti ajettava. Te voisitte esim.
lähettää lapsen äidin pois päiväksi pariksi, ehkäpä viikoksikin ja sillä
ajalla kaikki tapahtuisi hiljaisuudessa. Äidin palattua voisi vaimonne
sitten antaa hänelle korvarenkaat taikka uuden hameen; varmaan hänen
mielensä tällä tavalla vähitellen tyyntyisi."
Herra Shelby pudisti päätään. "En luule sen käyvän päinsä."
"Aivan mainiosti. Te luulette noita mustia elukoita samanlaisiksi kuin
valkeita ihmisiä, mutta siinä peräti erehdytte. Mustat voivat kestää
vaikka millaista kohtelua, kun heitä vaan vähitellen totuttaa. Eihän
niillä voi olla sellaisia tunteita ja toiveita kuin meillä." Sitten rupesi
Haley suurella itsetietoisuudella kerskailemaan ammattitaitoansa tällä
alalla. Hänen hankkimansa orjaparvet olivat kaikkein parhaat, aina
lihavat ja hyvin voivat. Ani harvat menivät hukkaan ja hänen tappionsa
olivat suhteellisesti pienet. Tämä oli tietysti seuraus hänen järkevästä
menettelystään. Piti silloin tällöin osottaa hiukan inhimillisyyttä ja vaan
hätätilassa käyttää piiskaa. Alituisesta ruoskitsemisesta oli näet vaan
häviötä, orjat kun sen kautta heikkonivat ja tulivat kivulloisiksi.
Puhuttuaan kauvan aikaa samaan suuntaan ja kiitettyään hyvää
sydäntään sekä onnistuneita keinojaan kysäsi hän viimein herra
Shelbyltä, mitä tämä oli päättänyt heidän yhteisistä kaupoistaan.
Herra Shelby lupasi tuumia asiata ja neuvotella vaimonsa kanssa, mutta

tällaisiin epävarmoihin lupauksiin ei Haley tyytynyt, vaan vaati pikaista
vastausta.
Shelby kehoitti häntä silloin pistäymään uudestaan talossa myöhemmin
samana päivänä, jonka jälkeen orjakauppias kumarsi ja läksi.
"Ellen olisi", sanoi Shelby itsekseen,