Sanomalehtimiesajoiltani | Page 5

turha
koettaakaan saada sormiamme väliin. Mutta yhtäkkiä tekee Teotori
jonkun sukkelan käsitempun ja hänen vastustajansa lentää selälleen
nahkasohvalle, samalla kun Teotori omia karvojaan pölisten pelastuu
ovesta ulos. Vaan nähdessään saaliin käsistään päässeen joutuu hänen
vainoojansa voimattoman kiukkukohtauksen valtaan, ja kuin
pahankurinen lapsi--ja lapsihan hän oikeastaan olikin--heitäkse hän
sohvalle pitkäkseen ja alkaa potkia jaloillaan, potkii rikki sohvan
selustimen, särkee tuolin ulkomaanosaston toimittajan alta, kaataa kerta
romauksella koko toimituspöydän, josta paperit ja kirjat lentävät
hajalleen ja muste vuotaa lattiata pitkin. Mutta nyt on tullut meidän
vuoromme, me tartumme villikkoa niskaan ja ohjaamme hänet ulos,
jonne hän nyt siivosti lähteekin, saatuaan sydämmensä puretuksi.
Mutta mistä on Sipi niin silmittömästi suuttunut? Sen hän selittää
huomenna tullessaan katuvaisena tekoaan anteeksi pyytämään. Hänen
kirjoituksensa olisi pitänyt panna pääartikkelin paikalle, tai ainakin olla
sitä varustamatta häntä halventavalla esipuheella.
Teotori antoi tietysti anteeksi ja lisäsi tähän lahjaansa
kymmenmarkkasen pyydettyä tekijäpalkkiota, kuitenkin sillä
pisteliäällä huomautuksella, ett'ei hän tule /lehteä/ velkomaan
maksetusta summasta.

IV

»SUUREN SUOMALAISEN PÄÄTOIMITTAJA.
»Päivälehti», n:o 267, 16 p:nä marraskuuta 1893.
Saammehan me sanomalehtimiehet tehdä pientä pilaa toisistamme,
mutta me sen kuitenkin kaikista parhaiten tiedämme, mitkä vastukset
meillä on voitettavina ja kuinka työmme on vaivaloista ja kiittämätöntä.
Sanomalehden päätoimittajan asema on melkein kuin teatterin johtajan.
Koko koneisto, koko tuo loistava aparaatti, joka yleisön silmiä häikäsee,
on tavallisesti yhden miehen miettimä ja järjestämä, mutta kun yleisö
taputtaa käsiään ja huutaa hyvä-huutoja näyttelijöille tai kirjailijoille,
unohtuu melkein säännöllisesti se mies, jonka ansio on suurin. Ei
muisteta, että ne, jotka saavat näyttämöllä esiintyä, taikka käyttävät
päätoimittajan hiellä ja vaivalla vuosikausia hoitamaa lehteä lahjojensa
ja mielipiteittensä esille tuomiseksi, ovat tulleet siihen tilaisuuteen
ainoastaan siten, että on ollut se sitkeä mies, joka heitä kaikkia n.s. on
selässään kantanut ja joka on tarjonnut niskansa heidän astinlaudakseen.
Teatterin johtaja on vielä vähän onnellisemmassa asemassa kuin
sanomalehtimies, hän saattaa silloin tällöin tulla esiin huudetuksi ja
saada siis edes rahtusenkaan sitä julkista tunnustusta osakseen, joka
kuitenkin kaikille kuolevaisille on niin tervetullut.
Mutta missä saisi sanomalehtimies tällaisen tunnustuksen? Omassa
lehdessäänkö? Kiittäköön onneaan, jos ei häntä painolain nojalla aivan
usein vaadita julkaisemaan hänen kimppuunsa käypiä kirjoituksia, jos
ei häntä pakoteta painattamaan oikeuden päätöksiä painojutuissa, joissa
hän on sattunut joutumaan tappiolle! Muissa lehdissäkö? Milloin olette
nähneet, että edes samanmielinenkään sanomalehti, puhumattakaan
toiseen leiriin tai puolueryhmään kuuluvista, olisi antanut
virkaveljelleen mitään mieskohtaista tunnustusta. Sopii katsoa onnen
sattumaksi, jos sanomalehtimies elää esim. viidenkymmenen ikään ja
hänen ystäviensä ja hänen lehtensä suosijain päähän pistää viettää joku
pieni juhlanen hänen kunniakseen.
Nämä mietteet ovat johtuneet mieleeni ajatellessani mitä kiitosta
»Suuren Suomalaisen» toimittaja on saanut kaikesta siitä työstä, jota
hän asiansa hyväksi on vuosikausien kuluessa suorittanut.

Varsinaisena kirjailijana hänen merkityksensä ei, niinkuin ennen jo
olen huomauttanut, liene ollut aivan suuri. Mutta lehtensä luojana, sen
johtajana ja kannattajana oli hänen elämäntyönsä arvokkaimpia
semmoisten töiden joukossa.
Kun työt toimistossa joksikuksi hetkeksi olivat loppuneet, kertoi hän
siitä minullekin hiukkasen. Hyvin ymmärrettävällä tyytyväisyyden
tunteella katseli hän ympäristöön, joka, vaikkakin vaatimaton nykyisiin
oloihin nähden, oli kuin tehdasliikettä nurkkasuutarin työhön nähden,
kun muistaa, millaista se oli lehteä alotettaessa ollut.
Päätoimittaja oli näet siihen aikaan paitse paria kolmea latojaa ainoa
varsinainen työmies lehdessään. Hän oli päätoimittaja ja aputoimittaja,
referentti ja ulkomaanosaston toimittaja, sai itse suomentaa novellit ja
lukea korrehtuurin, oli taloudenhoitaja, ilmoitusten vastaanottaja ja
konttorineiti. Sama huone oli sekä toimituksen että konttorin. Ja palkka
siitä kaikesta? Sitä en koskaan tullut kysyneeksi, mutta minun on syytä
otaksua, että siinä summassa numerot jäivät katselemaan jälelleen päin
ja että se, mikä puuttui nollia, sen sai asian innostama mielikuvitus
lisätä omasta varastostaan. Ja moni kansallinen työ se on tainnut
saadakin leikata kuponkejaan tällaisen pääoman koroista!
Mutta ei se minusta kuitenkaan tuntunut niin kunnioitusta herättävältä
kuin eräs toinen seikka: tuo äsken mainitsemani sanomalehtimiehen
asema.
Oli kai sitä jo siihen aikaan kulunut kymmenkunta vuotta siitä kuin
»Suuren Suomalaisen» toimittaja astui toimeensa. Olinhan minäkin
lehteä ahkerasti lukenut ainakin viisi vuotta, mutta jos joku olisi
kysynyt, kuka lehteä toimitti, niin olisin vastannut: »Toimitus». Se oli
näet »Toimitus», joka allekirjoitti tilausilmoitukset eikä kenenkään
yksityisen nimeä näkynyt ensi sivulla, artikkeleissä oli harvoin mitään
nimimerkkiä, mutta jos joskus olikin, oli se jonkun toisen kuin
toimittajan, jonkun tunnetun suuruuden, jonka takaa pientä,
jokapäiväisen työn tekijää ei näkynyt. Kun puolue julkisuudessa
esiintyi, kun sen huomattuja miehiä huudettiin esille ja kiitoksella ja
kunnialla mainittiin, ei Teotoria koskaan mainittu. Hän istui pöytänsä
ääressä ja teki näkymätöntä työtään, hän revideerasi lehteään ja laitteli

sitä painokuntoon, uhraten aikansa siihen niin kokonaan, että kieltäysi
vastaanottamasta tarjottuja valtiopäivämiestoimiakin. Tuo pieni, välistä
kärtyisä ja hermostunut herra, hän oli siis se sitkeä puolueen selkäranka,
joka kannatti sen päätkin. Sillä mitä olisi puolue ollut ilman
äänenkannattajaansa?
Rakkaus lehteensä näytti olevan hänen ainoa intohimonsa. Eikä se
kumma olekaan, kun muistaa, että lehti pienestä nenäliinasta oli hänen
silmäinsä alla kasvanut koko suureksi lakanaksi. Ja kasvanut
kaikellaisten vastusten, vaarainkin uhatessa. Monta kertaa oli hän
luullut tämän lapsensa kuolintautia sairastavan. Ainakin muut sitä
luulottelivat ja päivittelivät. Vaan hän ei menettänyt toivoaan. Hän
vähensi menoja, oli varovainen lehteä laajentaissaan, kiristi