Sanomalehtimiesajoiltani | Page 4

Suomalaisen» toimitusta tervehtimään. Ja
niiden joukossa olivat kaikki meidän nykyiset suuret miehemme.
Silloin tosin eivät vielä suuret eikä pienet, vaan siltä väliltä, sillä
Snellman eli vielä ja hänen nimensä piti muut varjossaan. He tulivat
sinne tavallisesti kerta päivässä uutisia kuulemaan ja keskustelemaan
päivän tapahtumista. Niistä en saanut kuitenkaan minä paljon tietää
ennen kuin ehkä seuraavan päivän lehdestä, sillä Teotori vapautti minut
velvollisuuksistani sanoen: »saat mennä!» Useimmittain oli heillä
käsikirjoitustakin mukanaan, sillä ne ne olivat, jotka pääartikkeleita
kirjoittivat.
Heitä tuli vanha Yrjö ja hänen veljensä Jaakko. Tuli rehevä, terhakka
numeromies K.F.I. ja nopeakielinen, pulloposkinen pankkimies W.E.,
joka aina puhui ruotsinkieltä, tuli tuo lasisilmäinsä yli katseleva
Kangasalan karhu, aina iloinen »Matti» (Antti J.), jolla oli minullekin
joku ystävällinen sana sanottavana, ja kirkassilmäinen Suonio, joka
aina pisti kättä minullekin, samoinkuin puolueen ainoa kenraalikin.
Puolueen ainoata luutnanttia, joka myöhemmin on astunut näyttämölle,
ei vielä siihen aikaan näkynyt.
Ahkeroita vieraita, vaikka vähemmän tervetulleita, olivat
valtiopäivämiehet, varsinkin talonpojat, jotka näkyivät katsovan
velvollisuudekseen tulla äänenkannattajaansa tervehtimään. Heitä tuli
pitkin päivää, kiireisimpänäkin työ-aikana, ja he istuivat kauvan ja

tupakoivat paljon niinkuin olisivat olleet omassa tuvassaan. Ja vasta
sitten, kun oli kahlattu läpi kaikki maan asiat ja kaikki kansan
toivomukset, tuli oikea asia esille: »miksi ei minun lausuntoani ole
otettu lehteen?»--»Jaa, niin, en minä tiedä... minä kysyn referentiltä,»
oli toimittajan tavallinen vastaus. Vaan ukot tiesivät, millaista se oli tuo
referentiltä kysyminen ja vääntivät melkein jok'ikinen povitaskustaan
paksun paperipinkan, jossa oli heidän lausuntonsa kirjoitettuna. Niitä
kutsuttiin toimittajain kesken »vaalisaarnoiksi» ja melkein
poikkeuksetta saivat ne vaeltaa kaappiin, josta ne sitten kesemmällä,
kun sattui puutetta paremmasta käsikirjoituksesta, pääsivät
julkisuuteen.
Tuo alituinen edusmiesten tulva olisi voinut panna
kovahermoisemmankin miehen kärsivällisyyden koetukselle, kuin mitä
oli »Suuren Suomalaisen» toimittaja. Ja täytyi minun ihmetellä, kuinka
kärsivällisesti hän osasi tätä yleisöään palvella. Oven käydessä ja
raskaiden askelien junnahdellessa etuhuoneessa, hän kimmahti
tuoliltaan, raastoi tukkaansa ja huokasi epätoivoisena: »Jo taas!» Mutta
kun tulija seisoi selän takana, millä hellyydellä, millä
sydämmellisyydellä hän osasikaan ottaa häntä vastaan ja millä maltilla
kuunnella loppumattomia laverruksia! Ja tuskin oli yksi poistunut ja
hän saanut kuivuneen kynänsä taas käymään, kun tuli toinen ja kolmas
ja samat jutut alkoivat uudelleen.
Eivätkä ne kuitenkaan ne olleet toimituksen pahimpia vitsauksia.
Kuka meistä ei muistaisi Sipi-vainajata, jolla on niin suuret ansiot
kansanrunoutemme rikastuttamisessa ja jonka sanotaan kielemmekin
tutkimista rikastuttaneen! Mutta monien ominaisuuksiensa ohessa oli
hänellä sekin, että hän tahtoi olla runoilija ja publisisti ja saada
kumpaisenakin esiintyä. Ollen »Suuren Suomalaisen» entisiä
toimittajia, tahtoi hän edelleenkin sen palstat käytettäväkseen. Ja hän
saikin. Sai ensin runojansa ja sittemmin proosaansa varten. Muistan
edellisistä muutaman ulkoakin. Se oli kirjoitettu erään rautatiejuhlan
johdosta eikä ole hullumpia, vaikka sitä semmoisena siihen aikaan
naurettiin. Kun rautatiejuhlat ovat tätä nykyä päivänkysymyksiä, panen
sen tähän. Se on näin kuuluva:

Nytpä Suomi suloin iloitse, Sekä riemuin riemuele, Kun olet vyötty
riennon vyöllä. Riennon rintaseppeleillä, Suomen riennon rintavöillä
Kansan kunniasiteillä!
Riennon on juhla joutununna, Riennon on aurinko ylennyt, Riennon on
aika auvennunna, Riennon on ikä alettu.
Riennon on ikä ikuinen, Riennon on päivä päättymätön. Siis Suomi
suloin iloitse, Sekä riemuin riemuele, Terve tiemme, terve työmme,
Terve vyömme ja väkemme!
Se oli runoa. Ja proosassa oli silloin tällöin monen palstan pituisia
polemiikkeja ruotsinmielisiä vastaan. En niitä kuitenkaan koskaan
lukenut enkä kuullut muidenkaan lukeneen. Erään kerran oli kuitenkin
hänen kirjoituksensa varustettu esipuheella: »Emme ole tahtoneet
kieltää sijaa seuraavalta sepustukselta, josta kirjoittaja itse vastatkoon.»
Oikeampi olisi ollut sanoa: emme ole /uskaltaneet/ j.n.e. sillä nämä
kirjoitukset pakotettiin pakottamalla lehteen. Ei tosin painolain nojalla,
mutta lain, joka oli sitä paljoa tehokkaampi, niinkuin kohta tulen
kertomaan.
Kuulin jo ennen toimitukseen tuloani olleen pienempiä otteita »Suuren
Suomalaisen» toimistossa. Ne olivat päättyneet siten, että Sipi miehissä
työnnettiin ulos ja hänen kirjoituksensa paperikoriin. Mutta vuosi
vuodelta tuli hän yhä rohkeammaksi. Hänestä kerrankin päästääkseen
otettiin nyt tuo runo lehteen. Sitä ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä
vaatimukset siitä vaan suurenivat. Isolla kiljunnalla ja hampaitten
hionnalla sai hän aikaan sen, että hänen polemiikkinsakin tuli lehteen,
mutta varustettuna yllä mainitulla esipuheella. Vaan siitä oli
seurauksena tapaus, joka luultavasti on ainoa laatuaan meidän
sanomalehdistömme historiassa.
Sen jälkeisenä päivänä kuin kirjoitus oli ollut lehdessä julaistuna,
istuttiin »Suuren Suomalaisen» toimistossa suljettujen ovien takana,
sillä jo ennen toimitustunnin alkamista oli Sipi käynyt Teotoria
tapaamassa. Pieninkin risahdus konttorissa sai meidät työstämme
lakkaamaan ja kuuntelemaan. Jo kuului tuttu änkyttävä ääni kysyvän,
onko toimittaja tavattavissa. Konttorinainen vastaa niinkuin oli

neuvottu, ett'ei toimittaja ole tavattavissa. Mutta samassa tarttuu käsi
lukkoon. Teotori tarttuu toiselta puolelta. Molemmat vääntävät
voimiensa takaa, voitto on epätietoinen ja me seuraamme suurella
jännityksellä tapahtumien kehitystä.--»Aukase!» kähisee ääni oven
takana.--»Aukase, riivattu!» kähisee sama ääni uudelleen. Mutta
Teotori ei aukase. Kolmatta kertaa ei ääni enää kähähdäkään, vaan sen
sijaan lentää ovi auki kauhealla pamahduksella, sisään syöksyy ensin
ojennettu petolinnun koura, sitten toinen samanlainen koura, pieni pää,
piippoparta, pörrötukka ja tulta hehkuvat silmät. Hirviö parkuu, kiljuu,
syleksii ja karkaa Teotorin tukkaan, partaan, kaulukseen, ja pienessä
kammarissa syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta. Iskut, temmellykset,
käännähdykset ja pyörähdykset ovat niin nopeat, että meidän on