Sanomalehtimiesajoiltani | Page 3

ei ole luotu Suomen mies».
Uuden vuoden päivänä itsenään 1882 astuin minä »Suuren
Suomalaisen» toimistoon. Saattamassa ja päätoimittajalle esittämässä
oli minulla mukanani ennen mainittu ystäväni. Me nousimme ensin
kivirappuja, sitten tulimme konttorihuoneisiin, joita oli kaksi, ja niiden
läpi toimitushuoneisiin, joita oli yksi. Siinä huoneessa oli kaksi suurta
hyllyä täynnä sanomalehtiä, nahkasohva ja pyöreä pöytä keskellä lattiaa,
jonka äärestä kohosi pikkuinen, harvatukkainen, hermostuneen
näköinen mies, jota ystäväni kutsui ristimänimeltään Teotoriksi.
Teotori pisti minulle kättä, katsahti sivumennen pukuani, joka ehkä oli
liika kansallinen kansallisenkin lehden toimittajan puvuksi, se kun oli
kaikkein kotikutoisinta sarkaa, ja käski menemään--kirkkoon.
Kirkossa en ollut käynyt vuosikausiin, Helsingin kirkossa en koskaan.
Täytyy tunnustaa, että minua hiukan kummastutti tämä, vaikka
tiesinkin, että »Suuri Suomalainen» oli silloin niinkuin on nytkin
kirkollismielinen. Vaan luultavasti täällä on tapana alottaa uusi vuosi
kirkossa käymällä, ajattelin, ja sanoa tokaisin jotain sanoakseni:
»Lähteekö ne muutkin miehet kirkkoon?»
Teotori purskahti nauramaan, samoin ystäväni ja konttorinainen, ja
minä sain tietää, että minun oli mentävä Nikolainkirkon sakaristoon
kirkkoherran kuulutuskirjasta kopioimaan vuoden varrella syntyneet,
kuolleet, vihityt ja poismuuttaneet.
Mennä Nikolainkirkon sakaristoon! Se oli helpompi sanoa kuin tehdä.
Kun minä kirkkoa kiertelin ja kaartelin, niin näytti minusta kuin siinä

olisi ollut sakaristoja joka kulmalla. Mutta joka kerta kun yritin sisään,
tulin kirkkoon, jossa urut soivat ja väki veisasi. Viimein löysin oikean
oven. Minua oli alkanut vähän pelottaa, että jos ne kaikki Helsingin
papit ovat siellä sisällä ja minä keskellä kirkkoaikaa tulen heitä
maallisilla hommillani häiritsemään, niin saattavat suuttua. Mutta ne
ottivat minut hyvin ystävällisesti vastaan, sillä olihan Teotorin lehti
teoloogienkin lehti, ja aukasivat kuulutuskirjansa eteeni, kantoivat
tuolin istuakseni ja kastelivat kynänkin. Ja sillä tavalla suoritin minä
kuin aika poika ensimäisen publisistisen koetehtäväni.
Toinen kävi yhtä helposti. Se oli matkustaja- ja laivalistan
suomentaminen, jotka jostain, en koskaan saanut selkoa mistä, tulivat
toimistoon ruotsinkielisinä.
Sanomalehtimiesurani oli siis avattu, arpa oli heitetty, alani oli löydetty.
Enkä minä enää voinut käsittää, kuinka olin kutsumustani epäillyt.
Teotori oli vahvistanut minua uskossani. Kun työn lomassa hänelle
ujosti arvelin, että mahtaisiko minulla olla siihen tarvittavia
ominaisuuksia, vakuutti hän lohduttavasti, ett'ei hänelläkään ollut sen
enempää ollut. Hän sanoi, ett'ei siihen muuta tarvita kuin uutteruutta,
sitkeyttä, käden nopeutta ja käsialan selvyyttä, etenkin käsialan
selvyyttä. Ja nehän minulla oli--vielä siihen aikaan!--ja mitä puuttui,
sen voisin saavuttaa.
Voitte ehkä arvata, ett'eivät askeleeni paljoa painaneet, kun palasin
toimistosta asuntooni. Minä olin siis sanomalehtimies, minä kuuluin
»Suuren Suomalaisen» toimitukseen! Jo huomenna saisin nähdä työni
painettuna, lukea /minun/ kirjoittamani väkiluvun muutokset, syntyneet,
kuolleet, vihityt ja kastetut, lukea /minun/ laivalistani, /minun/
matkustajani!
Painettaisinko ehkä runonikin vielä kerran?

III
TAPAHTUMIA »SUUREN SUOMALAISEN TOIMISTOSSA.

»Päivälehti», n:o 261, 9 p:nä marraskuuta.
Niinkuin jo edellä mainitsin, oli meillä pienessä toimistohuoneessa yksi
ainoa pyöreä pöytä. Sen ääressä oli meitä kolme miestä, päätoimittaja,
ulkomaanosaston toimittaja ja minä. Vaihtamatta sanaakaan pitkään
aikaan ratuuttelimme me kukin paperiamme ja menimme työmme
toimitettuamme tiehemme. Kaikilla oli määrätyt tehtävänsä, minulla
kaikista koneellisimmat. Se oli parhaasta päästä vain käännöstyötä,
jossa vähänä vaihteluna oli se, kun aina parin viikon kuluttua sain
käydä valtuusmiesten kokouksissa. Ulkomaanosaston toimittaja käänsi
hänkin ja valitti välistä, että hätäkö niillä on noilla ruotsalaisilla lehdillä,
jotka saavat käyttää saksia kaikkeen. Päätoimittajakin teki paljon
käännöstyötä tai luki läpi kaikki mitä me muut olimme kääntäneet. Sen
lisäksi hän korjaili maaseutukirjeitä ja muita lähetettyjä kirjoituksia,
joilla lehti parhaasta päästä täytettiin.
Pääartikkeleita hän kirjoitti harvemmin ja silloinkin suurella vaivalla.
Hän puri partaansa ja poltteli paljon, pyyhki välistä pois kaikki, mitä oli
kirjoittanut, kirosi haikeasti ja alkoi kaikki uudestaan. Silloin minä en
uskaltanut liikahtaakaan, en hiiskahtaakaan. Hän se myöskin hoiti
pikkupolemiikkeja muiden lehtien kanssa ja sitä oli aika paljon, yhtä
paljon kuin nytkin. Mutta silloin sitä ei, jumalan kiitos, tarvinnut käydä
muita kuin ruotsinmielisiä vastaan. Koko maaseutusanomalehdistön
kesken vallitsi vielä rauha ja rakkaus. Vaan ruotsalaiset lehdet, ne ne
saivat takkiinsa niin että pölisi.
Näki jo etäältä Teotorista, milloin hän oli hyvällä polemiikkituulella.
Hän ei purrut partaansa, ei kiroillut, ei liikahdellut hermostuneesti
tuolillaan, vaan veteli tyytyväisen näköisenä viiksiään, tuon tuostakin
hymähtäen ja purskahtaen välistä lyhyeen nauruunkin. Eikä hän
malttanut pidättäytyä, jo luki meillekin, mitä oli kirjoittanut. Ne olivat
lyhyitä, ilkeitä, ivallisia pätkiä, niissä oli sellaisia sanoja kuin »moinen
vastustaja», »mutta rehellistä menettelyä emme tosin ole tottuneetkaan
siltä taholta odottamaan», »taas uusi todistus liberaalisen puolueen
kuuluisasta liberaalisuudesta», »/Qvod erat demonstrandum/» y.m.s.
Meistä muista se oli tietysti yhtä sukkelaa ja onnistunutta kuin
päätoimittajasta itsestäänkin, sillä olihan hän päätoimittaja. Eikä

ainoastaan meistä, mutta nähtävästi kaikista muistakin, sillä kaikki,
jotka siihen aikaan kirjoittivat sanomalehtiin, koettivat kirjoittaa
niinkuin »Suuri Suomalainen.» Kaikki se, mikä meidän toimistosta
kajahti maaseudulle, tuli sieltä monisteltuna takaisin. »Samat sanat,
vaikka vähän kovemmin» saatiin lukea kaikissa maaseutulehdissä. Ja
luultavasti oli tämä kirjoitustapa kansallista, koska se yhäkin vielä on
pysynyt käytännössä »Suuren Suomalaisen» polemiikeissa, joissa sitä
nyt eroituksetta käytetään sekä oman puolueen että vastapuolueen
kanssa riidellessä.
Mutta paitse pöytää oli toimistossa sohvakin, nahkasohva, joka
erityisistä syistä on mieleeni painunut. Se on näet, niinkuin luonnollista
onkin, hyvin likeisessä yhteydessä niiden vieraiden kanssa, jotka tuon
tuostakin tulivat »Suuren