Sanomalehtimiesajoiltani | Page 6

omaa ja
lehtensä suolivyötä, sai jotakuinkin tulot ja menot sopimaan
päällekkäin ja näki sitten vähitellen menettelynsä oikeaksi. Siitä hän
puhui välistä, puolusti taktiikkaansa ja sanoi välittämättä kestävänsä
kaikki moitteet, joita alkoi jo siihenkin aikaan kuulua. En siihen aikaan
oikein ymmärtänyt tuota hänen rakkauttaan sanomalehteensä. Olihan
hänen toimensa minusta »virka kuin virka», jonka olisi pitänyt voida
kaipauksetta vaihtaa johonkin parempaan, jos sellainen olisi ollut
tarjona. Sitten, kun itsekin vähän olen tämmöistä työtä koettanut, tiedän,
että voimakkaimpia sanomalehtimiehen tunteita on hänen
kiintymisensä siihen lehteen, jonka hän on luonut ja nostanut jaloilleen.
Näistä ynnä muista samantapaisista asioista keskustellessamme
innostui Teotori välistä puhumaan tulevaisuudenkin toiveistaan. Silloin
tuo kuivan proosan mies tuli runoilijaksi. Hänen mielikuvituksensa
alkoi liihoitella suurissa kuusi- ja kahdeksanpalstaisissa numeroissa,
hän näki lehden oman rakennuksen kohoavan silmäinsä edessä, näki
pitkän rivin huoneita, joissa kymmenet kynät yht'aikaa tekivät
kuumeentapaista työtä, näki kansan parhaat tulevat kirjailijat kantavan
käsikirjoituksia »Suuren Suomalaisen» toimistoon, näki suuret
vararahastot kasvavan vastaisten kilpailijain varalle--eikä hän siinä
liene aivan suuresti erehtynytkään. Minä en ole enää hänen lehtensä
ihailijoita. Mutta kun ajattelen, että hänen haaveensa olisivat olleet
turhat, niin täytyy kuitenkin tunnustaa, että se Teotorin itsensä vuoksi
olisi minua säälittänyt.

V
MITÄ »SUURI SUOMALAINEN» SISÄLSI.
»Päivälehti», n:o 275, 25 p:nä marraskuuta 1893.
Kun selailee sen aikuisia »Suuren Suomalaisen» numeroita ja vertailee
niiden kokoa ja sisältöä nykyisiin suomenkielisiin sanomalehtiin, niin
täytyy kummastellen kysyä, onko todellakin mahdollista, että aika on
siihen määrin tälläkin alalla edistynyt kuin mitä se on tehnyt. Harva se
maaseutulehti, joka ei nyt näyttäisi vilkkaammin ja keveämmin
toimitetulta kuin pääkaupungin sen aikuinen suurin suomalainen
sanomalehti.
Ensiksikin jo pelkkään ulkomuotoon nähden. Vaikka saattaa olla
erimieliä siitä, kumpi on parempi, vaikuttaa minun mielestäni kuitenkin
hauskasti sellainen lehti, jossa on paljon ilmoituksia ja jossa ilmoitukset
alkavat ensi sivulta. Suurin osa lukijoista ei kyllä katsahdakkaan
ilmoituksiin, mutta sittenkin hän kaipaisi ilmoituksia, jos niitä ei olisi.
Se on sama vaikutus, jonka tuntee, kun menee johonkin
juhlatilaisuuteen. Jos ei väkeä seiso portin ulkopuolella ja tungeskele
käytävissä, vaan molemmat ovat tyhjät, saa olla varma siitä, että
sisässäkin on vähän väkeä. Vaan jos juhlasalin edustalla seisoo pitkät
rivit ajureita odottamassa, jos sanomalehtien myyjät ja kaikellaiset
pikkukauppiaat kovalla äänellä kuuluttavat tavaroitaan ohikulkeville,
niin syntyy heti se tunne, että sali on väkeä täynnä ja että siellä
tarjotaan sellaista, jota kannattaa kuunnella, ja niin tekee mieli mennä
sisään.
Toisestakin syystä tervehtii sanomalehden ystävä mielihyvällä lehtensä
lisääntyviä ilmoituspalstoja. Hän tietää, että tulot perustuvat melkein
yksinomaan ilmoituksiin ja että kuta suuremmat ne ovat, sitä enemmän
ja sitä parempaa lukemista lehti voi tarjota. »Suuri Suomalainen» ei
siihen aikaan sisältänyt ilmoituksia kuin vähäisen murtoman siitä, mitä
suomalaisissa lehdissä nyt nähdään. Ensi sivulla niitä ei ollut ollenkaan
ja hyvä jos neljäskään täyttyi. Mutta lienevät ne kuitenkin riittäneet

yhdessä tilausrahan kanssa korvaamaan niitä kustannuksia, joita lehden
painatus ja sisältö vaati.
Sisältö ei muuten liene vaatinut kovin paljoa yli sen mitä varsinaisiin
toimituspaikkoihin meni. Sillä siihen aikaan katsoivat sekä varsinaiset
että satunnaiset maaseutukirjeenvaihtajat kunniaksi, jos saivat
kyhäyksensä lehteen, ja olivat yllin kyllin palkitut, jos heille annettiin
lehti ilmaiseksi ja korvattiin postimaksut, joka ei kuitenkaan sekään
aina tapahtunut. Pääartikkeleita ei ollut paljon sellaisia, jotka olisivat
lehden kulunkiarvioita rasittaneet, novellin kirjoittajat olivat
vaatimuksissaan kohtuulliset eivätkä saaneet sivulta enempää kuin
kääntäjätkään. Kotimaisia sähkösanomia ei ollut tapana siihen aikaan
vaatia, ja jos sellainen joskus sattumalta olisi tullutkin, olisi se ollut
aivan outo ilmestys. Uutiset virastoista, jotka nyt tulevat niin
suunnattoman kalliiksi, käänsin minä ruotsalaisista lehdistä. Ja jos minä
saisin olla määräämässä, niin kääntäisin ne vieläkin, sillä minä en
todellakaan voi käsittää, mikä tappio siitä olisi maailmalle, jos se saisi
tiedon virallisista nimityksistä tai semmoisista--päivää myöhemmin.
Mutta katselkaamme vertailun vuoksi mitä sen aikuinen suomalainen
päivälehti sisälsi nykyisiin nähden.
Kuinka vakavaa se sentään oli tuo vanha aika ja kuinka vakavia
silloiset pääkirjoitukset! Lehden ensimäinen sivu oli kuin kirkon pääty,
josta sisään astuessaan teki melkein mieli hattunsa päästä reväistä.
Pääkirjoituksessa oli harvoin mitään otsikkoa, ja jos mieli saada sen
sisällöstä aavistusta, täytyi lukea se alusta loppuun. Se sisälsi
tavallisimmasti kieliasioita, käsitteli sitä eri kannoilta, raskaasti,
harvoin pisteliäästi. Taikka keskusteltiin kouluasioista, latinan
tarpeellisuudesta, eri opinaineista y.m.s. Oli myöskin pitkiä esitelmiä
rautatierakennuksista, elinkeinoasioista, kaskenpoltosta ja muista
sellaisista, joita melkein kaikkia jatkettiin seuraavassa ja sitä
seuraavassa numerossa. Uskonnollisiakin asioita kosketeltiin, mutta
rauhallisesti ja intohimottomasti, sillä kukaan ei ollut vielä keksinyt
ruveta epäilemään tunnustuskirjain oppia. Raittius-asia ei vielä nostanut
päätäänkään ja naiskysymys oli tuntematon suuruus. Puuttui siis
melkein kaikki päivän polttavat kysymykset eivätkä sanomalehtimiehet
vielä olleet keksineet ruveta niitä itse laatimaan.

Kirjalliset kysymykset puuttuivat nekin, enkä muista, olisiko koko sinä
vuonna, kun minä olin »Suuren Suomalaisen» toimituksessa osallisena,
siinä ollut ainoatakaan kirja-arvostelua. Se ei kuitenkaan ollut
toimituksen vika, vaan kirjailijain, jotka loistivat poissa-olollaan.
Taidetta jo silloin oli ja lienee ollut näyttelyjäkin, mutta ne olivat
asioita, joiden ei katsottu suurta suomalaista yleisöä liikuttavan. Ehkä
se olikin niin, sillä eihän taide vielä ollut tullut »kansalliseksi».
Gallénista ei vielä ollut aavistustakaan ja Järnefeltkin vasta alottelihe.
Hän oli kerran jättänyt taideyhdistyksen oppilaskilpailuun joitakuita
harjoitelmia. Maexmontan sai kuitenkin palkinnon