Runot; Lyhyet kertomukset | Page 8

allans:
Siell' torvi
soi,
Ja trumpu pauhaa,
Ja kumisee kultanen kangas,
Kosk'
Tuonelan enkeli niittää.
ONNELLISET

Jo valkenee kaukanen ranta
Ja koillisest' aurinko nousee
Ja auteret
kiirehtii pois,
Kosk' Pohjolan palkeet käyvät,
Kosk' mennyt on yö,

Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Mä kiireelle korkean vuoren
Nyt astelen raikkaassa tuuless';
Mun
toivoni aamusen koin,
Mun kultani kohtaan siellä,
Kosk' mennyt on
yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Mut kauniimpi koittoa päivän
Ja lempeempi auringon laskuu
Hän
hymyten luokseni käy,
Mä syliini kierron immen,
Kosk' mennyt on
yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Mun sydämmein autuudest' sykkyy
Ja taivaana otsani loistaa,
Kosk'
seison täss' impeni kanss',
Täss' vuorella sammaleisell',
Kosk'
mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Täss' seison mä impeni kanssa,
Ja kiharamm' tuulessa liehuu,
Ja
laaksoen hyminä soi
Kuin ijäisen lemmen ääni,
Kosk' mennyt on yö,

Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
POHJATUULI
Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli
Vuorten harjanteilta
huminalla kiitää,
Pilvivuorii harmait' alas kiiritellen
Pimentolan
summast' maasta. Hurja leikki
Onpi taivaan kannen alla: sumutornii

Siellä nousee, kaatuu, koska taistelevat
Sotasankarit ja hirveet
lohikärmeet.
Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu,
Lempeen koivun
seppele, se kellastunut,
Alas riistotaan ja sinkoilevat lehdet
Ympär'
avaruutta, koska syksyn myrskyt

Pauhaa, riehuu, kosket kuohuvina
jyskyy,
Paimen-savu niitun kantoselta töyräält'
Korkealle kiertoilee
ja kurkiliuta,
Niinkuin lumireki, sineyttä kyntää,
Kiirehtien päivän
maihin helteisihin.--
Ulos kohti pohjaa nuorukainen lähtee

Temmellykseen myrskyjen, ja sydämmensä
Urheasti sykkyy, ylös
rintans kohoo,
Hengittäen ilman viileätä virtaa,
Niinkuin hauki

veden väljän aaltoo nielee,
Koska pahtehesta pataman hän pääsee.

Uljaasti hän astuu, kultanummen povi
Alla kumahtelee; ylös
kunnahalle
Käyskelee hän vastavirrass' pohjatuulen.
Ja hän seisoo
viimein kunnaan kiirehellä,
Josta katse kauas Pohjolahan ehtii;

Näkeväsi luulet tarinojen mailman,
Siintävän siell' Lapin sammaleiset
vuoret.
Jalon kartanon myös näet ja sen ympär'
Halaviston
juhlallisen, kumarrellen tuuless';
Neito nuori, ihana kuin kevät-aamu,

Väikkyilevi halaviston himeydess',
Ruusu kauniin kartanon tän
kukkatarhass'.
Kenpä poimasee tän ruusun? Kelle suotiin
Onni
häntä kiinnittämään povehensa?
Nuorukainen, joka kunnahalla seisoo

Tuimass' pohjatuuless', neidon lemmen voitti.
Lakkaamatta yhdess'
heidän sieluns' käyvät
Sekä laaksoiss' että vuotehella pilvein

Ijankaikkisuuden sini-tanterella.
Kaunis ruusu halavien hyminässä

Päänsä uneksuen alas kallistavi,
Unissansa hymyilee, ja nuorukainen

Pohjatuuless' kultanummen kunnahalla
Ylös päänsä nostaa, otsans
kirkkaast' loistaa,
Ja hän lausuilevi hourauksess' lemmen:
Riehu,
onnen tuuli, raikas pohjatuuli,
Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta,

Puhaltaen kultain kotokartanosta.
Hänen näin, terävä on lemmen
katse,
Niinkuin säde kesäpäivän auringosta.
Neidon näin,
hämärässä yrttitarhan
Korkeen halaviston suojass' käyskelee hän

Ylkääns muistellen, ja keltakiharansa
Loiskeilevat tuiman tuulen
siipein alla.
Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,
Riehu vapaast'
ympär' poskieni tulta,
Puhaltaen kultain kotokartanosta.
LAPSI
Kaukokotihinsa kulkee
Pitkin tietä pieni laps',
Ja lähestyvi ehtoo
tyyni,
Lempeesti loistavat korkuuden tähdet.
Nukkuvi hän väsyneenä

Pimeen kuusen kohinaan,
Ja sinikorkeuden
tähti
On hänen vartians hämäräss' yösen.
Koska aamu hymyilevi,
Tielle lähtee lapsi taas,
Ja kotomäki
viimein siintää,
Siintää sen riippuva-oksaset koivut.

Niin hän ehtii kototuvan:
Äiti leipoo pöydän pääss'
Ja kultakirkas
uuni leimuu,
Heleesti aurinko akkunast' paistaa.
Paistehessa aurinkoisen
Kehto seisoo laattiall',
Ja lapsi helmass'
kehtoon istuu
Äiti jo aukasee povensa aarteet.
Koivistosta Kotomäen
Sisär tulee vihdastost'
Ja tuomisia Metsolasta

Lapselle äitins' rinnoille hän kantaa.
Hajahtaess' vihdan lehden,
Kulta-uunin leimuess'
Ja paistehessa
aurinkoisen
Lapsi on nukkunut äitinsä helmaan.
Ihanasti äitin kasvot
Päivän hohteess' kimmeltää;
Hän laulelevi,
kuinka lapsi
Kulkevi unissaan taivahan maahan;
Kuinka kuusen kohinassa
Makeesti hän uneksuu,
Ja korkeuden tähti
tyyni
On hänen vartians hämäräss' yösen;
Kuinka viimein kuumottavi
Kototalo kaukanen;
Ja on siell'
lehtimajan juhla,
Vuorilla valkeat leimuen loistaa.
ALMA
Koreess' kartanossa Alma kasvoi,
Kauniiks' immeks' yleni,
Isä oli
hänell' armas, lempee,
Äitin hellän Kalma vei.
Ei hän tiennyt, miten ompi vaipuu
Emon oman helmahan;
Emo
vieras häntä kasvatteli
Kädell' kiivaall', ankarall'.
Toki leppeytt' ja lempee täynnä
Loisti Alman katsanto,
Mutta hymy
synkee, murheellinen
Väikkyi hänen huulillans.
Tyyni oli hän kuin pohjan valo
Vuorten kiireill' kesä-yöss',
Lempeä
kuin lehdikköinen saari,
Kosk' on myrsky vaijennut.
Riensi viheljäinen immen luoksi,
Avun, turvan aina sai,


Lohdutuksen murheellinen mieli,
Armon aina rikkoja.
Metsän huminassa käyskelevi
Alat', impi unelmiss',
Katsahdellen
silmäll' riutuvalla
Sineyteen korkuuden.
Mitä mietiskelee kelmee neito,
Uneksuen laaksossa?
Miksi riutuen
hän katsahtelee
Sineyteen korkuuden?
Eipä pääsnyt täällä kenkään käymään
Sydämmensä kammioon,

Sieltä virtasi vaan lemmen liekki
Taivaallisest' säteillen.
Pian toki Kalman kylmä tuuli
Liekin tämän sammutti.
Kuolon
syliin tyttö kaunis nukkui,
Niinkuin päivä läntehen.
Nuoret neidot, kasvinkumppaninsa,
Hänen kääreit liinoihin,

Koristelit arkkuns kukkasilla;
Tuonen tupaan vietiin hän.
Kirkas oli pyhäpäivän taivas,
Kirkas päivä heluntain.
Metsä humisi
ja linnut lauloi,
Koska impi vietiin pois.
Tuli kalmistosta murhejoukko,
Eipä impi tullutkaan,
Silloin naiset
nuoret itkuun päätyi,
Ettei tullut ystäväns.
Murehtivat nuoret, niinmyös vanhat,
Kauan häntä kaivattiin;

Muistellessa kadonnutta haamuu
Kyynel juoksi virtana.
Mutta ihana on murhe tämä,
Sointoon taivasten se vie,
Läpi
kyynelsateen lempeest' paistaa
Toivon päivä armahin.
MYRSKY
Meren pintaa haaksi kyntelevi
Täydess' purjeess' seilaten, ja
aurinkoinen
Alas kiirii puolipäivän korkuudesta
Lännen satamiin ja
ihanasti nukkuu
Pilvikehtoon. Ahden valtakunta lepää.
Juhlallisest'
haaksi, majesteetin kuva,
Retkeilevi lakeudell' sininiityn,


Voimallisest' huippuns pilvein piiriin nostain.
Perämies hän kädell'
vahvall', silmäll' tarkall'
Johtaa suunnan, laivan herra kannell' käypi

Komea kuin kuningas, ja miehistönsä
Partahalla seisten, katsahtelee
kauas,
Toiveess' nähdä sinerrystä isäin maasta.
Mutta läheneepi yö,
ja mustat pilvet
Tuulen siivill' idän rannalt' ylös kohoo.

Leimahtaapa pilvein alla, Ukon nuolet
Ovat lentämässä maan ja
taivaan väliss';
Aalto, aina heräymään kerkee,
Kuohuen jo rynkää
vasten haaksen laitaa.
Tuuli myrskyks' käy, ja hirmuisessa kaaress',

Yli taivaan kestäin, etelästä pohjaan,
Ukkospilvi päälle karkaa
uhkaileva,
Ankara ja täynnä metelii ja pauhuu,
Niinkuin päivä
tuomion, ja aallot riehuu,
Kihisee ja temmeltää ja pehtaroitsee

Ympär laivan, kuni hurjat lohikärmeet,
Kuiskain miesten korviin
kuolon kylmää kieltä.
Laivattaren ääni pimeässä yössä
Haaksen
kannell' kaikuu manaten ja käskein.
Miehet kiipee, vetää, köydet
myrskyss' vinkuu,
Mastot natisee ja purjeet tuimast' pläikkyy

Niinkuin sodassa kiväärein sekapauke.
Synkeet pilvet taivaan peittää,
kaikkialla
Vallitsevi pimeys, mut pimeydess'
Välähtelee salavat ja
korkuus kaikuu
Pauhinasta, joka mailman ääriin kiirii;
Elon Herran
jyrisevä ääni!--
Hirmuisesti riehuu korkeus ja syvyys:
Tulen
välkkynäss', kosk' karkeleva laine
Haaksen rintaa lyö ja ylös roiske
lentää,
Näet kuvan, niinkuin korkee hyyrtehinen
Talven koivu,
hetken väikkyilevän ilmass';
Mutta samassa se kaatuu, valelevi

Laivan kannen vedell' kuohuvalla.
Tulen välkkynässä miesten kasvot
loistaa
Kelmeät kuin peikkoin, epäilyksen vimmast'
Väännetyt, ja
kätens' lannistua tahtoo.
Mutta