Runot; Lyhyet kertomukset | Page 9

laivattaren ääni haaksen kannell'

Halki myrskyn voimallisest' kaikuu,
Manaten ja lohduttaen miehistöä.

Miehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu,
Mutta purjeet,
kokoon käärittyinä viimein,
Ovat vaijenneet, eik' kumartele enään

Haaksi yhtä syvältä kuin ennen
Kohden ammottavaa, pohjatonta
hautaa.
Toki syvyys alat' huokaa, korkuus pauhaa,
Rankasatehena
vettä ammentaen
Meren aavan poveen, joka nousee, vaipuu,

Kohisee ja kuohuu tuskissansa myrskyss'.
Mutta haaksi, vaikka
mastoill' tyhjill',
Eteenpäin, kuin kotka, nopeasti kiitää,


Keularaa'allansa aaltoo tempoellen;
Nenä hyrskyy, roiske ammahtaen
lentää
Ylös korkuuteen ja laivaa valelevi:
Leikki ankar' Ahden
lakealla aholl'!--
Mutta viimein toki myrsky heikenevi,
Masentuvi
aalto, käyden lepoon taasen,
Ilman rantohin pois pakenevat pilvet,

Taivas kirkastuu ja aurinkoinen nousee,
Hymyellen niinkuin isä
lapsillensa.
»Terve elon, toivon lähettiläs, terve!»
Riemuten nyt
miehet laivan kannelt' huutaa.
Kosteill' silmill' seisovat he,
nähdessänsä
Kodon sataman; sen vuoret aamuss' hohtaa.
Ja tän
aamun kutsuvat he onnen aamuks',
Myrskyn menneen kutsuvat he
onnen myrskyks'.
JÄLKEENJÄÄNEET RUNOT
IMMEN UNELMA
Unta ihmeellistä uneksuin mä kerran,
Syksy-yönä; taivahalla paistoi
kuu
Alasvuodattaen metsihin ja maahan
Koljon valon.
Riutumuksen kelmee yö,
Jonka synkee muoto poveheeni painui

Yksin käydessäni vuoteen lepohon.
Tuonne tänne siinä mietiskelin
kauvan,
Kunnes vihdoin aatokseni valkeus
Muuttui sumuhäiriöksi
himmeäksi,
Kuvitelman tenhosauva vallan sai,
Ja niin sielu unta
uneksumaan päätyi,
Unta kummaa, jota kertomaan nyt käyn.
Uni alkoi: Lähestyi mun vuodettani
Haamu kelmeä kuin tämän
yöseen kuu,
Niinpä kelmeen kirkkaat olit hänen kasvons,
Hänen
hiuksens ja viitta hienoinen,
Valkeus mun kammiooni ympärvirtas

Hänen kuvastansa, kylmä valkeus.
Päälleni hän katsoi; mutta
katsantonsa--
Kuinka maalata sen taitaisin?
Eihän sädehtinyt sieltä
rakkautta,
Eikä ystävyyden lämmint hymyä,
Enkä myöskän vihan
karmeutta nähnyt
Kasvoillansa, vakaat ijankaikkisest.
Mutta
vakuudessa, tyynyydessä

Mikä jalous ja suuruus ääretön!
Kuin
yhtaikaa olis hänen silmän nähnyt
Taivahat ja kirouksen mustan yön.
»Kuka olet kylmä vieras?» minä kysyin,
Hämmästyen nousten ylös

vuoteeltain,
Ja hän vastas: »minä kuolon enkel olen,
Herran
palvelja, nyt taivaan portahalt
Alasastunehena sua saattamahaan

Tuomiolle, sillä hetkes lyönyt on.»
Niin hän lausui, mutta hänen
sanomansa
Läpi sieluin kauhistaen järähti;
Hetken tuijottaen häneen
katsahtelin,
Hän mua katsahteli vakaast vastahan;
Kuin kaks
teroitettuu miekkaa, niinpä silmät
Silmihiini tunkesivat ankarast.

Siitä aukasi hän käsivartens hoikat,
Ja mä juoksin kohta hänen
helmahans.
Toki; miksipä niin nopeasti juoksin,
Vaihka häntä kauhistuen lähenin?

Kummallista! Mutta poskeni mä painoin
Hurjin kimmoin vasten
hänen rintaansa,
Joka jäsentäni väristykset reutoi,
Koska hänen
syliinsä mä suljettiin.--
Mutta ylös taakkonensa kohosi hän,
Ylös
vauhdilla päin tähtein tarhoisin;
Vaiti lepäsin mä hänen povellansa,

Alat' tuijotellen häntä kasvohin.
Ylös joutui matkamme ain lakkaamatta
Halki öisen avaruuden
kamalan,
Ilma korvissani kellohina kaikui,
Liehtoi kylmä viitta
kuolon-enkelin.
Retki myrskyn siivillä! Jo vaipui, riutui
Alas
synkeähään syvyytehen maa,
Kaukana jo kiilsi allam illan tähti,

Kaukana myös allam hopeainen kuu.
Tuossa linturata ohitsemme
siirtyi
Kuni ijäisyyden kiilostava tie
Kaartaellen pitkin niittuu
ääretöntä.
Tuhansittain aurinkoja näin
Juhlasesti retkeilevän
tarhoissansa
Ympärsinkoelemina tähtien.
Kohden meitä riensi,
ohitsemme riensi
Enkeleitä ylös alas väikkyen.
Korkeuden
uskolliset käskyläiset!
Katso: tuossa alas murheen laaksohin
Yksi
ilon, onnen antajana kiitää,
Ohauksillansa öljyseppeli,

Helmassansa
yltäkylläisyyden sarvi.
Onnen tieno, jolle kalliit lahjas suot!
Tuossa
toinen, mutta otsal karmealla
Alas kirmasee, ja vihan astiaa,
Maljaa
katkeraa hän kädessänsä kantaa.
Kaukasen maapiirin kurja asujain,

Jonka kiirehelle vuodatetaan malja!--
Niinpä kohtasimme
siivinlentävii,
Kohtasimme enkeleitä ylös alas sinkoellen

Kuolemani kolkol tiel.

Retkemme niin joutui. Mutta ilman tanner,
Öinen, lakeammaksi jo
aukeni,
Kasvoilleni liehtoi ihanainen tuuli
Kuni kevään niitulta. Ja
minä näin
Etähällä muurin korkean ja kirkkaan
Pilvenkaihun
kaltaisena seisovan;
Näin mä siellä komjan portin avettuna,
Jonka
pylväät yli muurin kohosit
Hohtaen kuin vaski sulavana hohtaa.

Mutta ylähälle, kumoon taivahan,
Valo ihmeellinen sädehtien lensi.--

»Lähestymme istuhinta tuomion!»
Kaikui korvissani.
Ijankaikkisuuden
Kauhistukset sydämmeni valloitit
Ja mun
ruumistani väristykset reudoit,
Pyrstöksi mun kiharani nostatit.

Itkeä en tainnut, sillä kyyneleemme
Onpi toivon lapsi, maasta
syntyisin,
Mutta hikihelmet otsaltani vuosit
Alas povelleni kylminä
kuin jää,
Koska, yhä tuijotellen kohden miestä,
Kuolon miestä,
painui aina poskeni
Vasten hänen rintahansa hurjin kimmoin.
Mutta
rohkeninpa toki lausumaan,
Sanan saattamahaan kantajani korvaan,

Kysyin äänel kuiskaavalla tuskissain:
»Kylmä enkel, kuinka päivieni
päätös,
Kuinka onpi tuomioni lankeava?
Kutsutaanko minä
valkeuden piiriin,
Tahi pimeyteen ulos-heitetään?
Sano! sillä
kamastuva kurja sielu
Vapiseevi; sano, enkel kelmeä!»
Minä kysyin,
mutta vaiti oli enkel,
Avannut ei huuliansa vastaen,
Vaan hän riensi
kohden porttii kultahista,
Sinne yhä teroittaen silmänsä.
Toki vihdoin retki päättyi. Seisoin minä
Kynnyksellä portin
pilvikiiltävän,
Siinä seisoin kuni patsas kylmä, jäinen,
Keral
äänettömän kuolonsankarin,
Mutta povessani humajava helle

Pelvon, epäilyksen helle kaiveli.
Katsantoni eteheeni siirotteli,

Ja
mä jylisevän pylvässalin näin:
Korkeuteen pyörryttävään pylväät
nousit
Kuni rakettuina pilvest hienoimmast.
Kaukana ei
kynnyksestä pöytä seisoi
Peittämänä huivin lumivalkean,
Mutta
kultakansin välkkyi pöydäl kirja,
Joka huivil lepäs, kirja elämän.

Tulest ihmeen lempeästä, puhtahaasta
Sali aava aava valkeuden sai,

Jonka paistees liikkui, väikkyi tuolla täällä
Soma haamu
pylvästössä pyhässä;
Pieni lapsi-enkel heidän joukossansa,

Ruusuposki, ilosena karkeli,
Karkeli hän, hämmentäen taivaan

rauhan.
Tämän näin ja tämän kuulin vilahtais
Seistessäni portin korkeen
kynnyksellä,
Koska huusi enkel äänel pauhaaval,
Miesi, joka
maasta immen kurjan kantoi:
»Tässä vaimo nuori laaksohista maan,

Lapsi vaimost syntynyt. Jo päivätyönsä
Siellä katkastihiin, nyt hän
taivahan
Tuomiolle käy; ja tuomari jo tulkoon!»
Niin hän huusi
äänel kauvas kaikuval,
Kiljui aavaan salihin, ja kohta enkel,

Lapsi-enkel pieni, kaunokihara
Pylvästöstä ulos vilkkahaasti juoksi,

Ilosena riensi kohden ovea
Etähällä pylväsmetsän partahalla.
Ovi aukeni ja enkel siirtyi pois
Kirkkauteen kultaseen, ja pois mä
käänsin
Heijastuvan silmän ulos kohtuun yön.
Taakseni mä katsoin,
otsa kylmis helmis,
Vimmoissani alas kasvoin kallistin

Äärettömään syvyyteheen siirotellen.
Mitä kuvasteli silmihiini siel?--

Yleniko sieltä pikimusta pilvi
Kohden korkuuttamme, pilvi
hirmuinen?
Oliko tuo sauvu palavasta mailmast,
Joka levotonna
palloeli noin?--
Eihän ollut tämä pilvi eikä sauvu,
Vaan oil
kirottujen henkein paljous,
Nousten ylös pimeästä alhostansa,

Kuulemahaan tuomioa neitosen,
Toivees, temmaaksensa onnettoman
uhrin.
Tuiman tuulen tuiskuna he kiirehdiit,
Pian ehdiit kohinalla
kauhealla
Portahalle portin, siihen latoen
Heidän joukkonsa kuin
musta muuri nousi,
Kaihtain yöseen tumman valon ulkoa.
Kiukun
silmin katselit he puoleheeni,
Irvistellen, vihan tulta pyrskien,
Kuni
peto kohden lammast vienoo katsoo.
Liki rynkäsit he kimmoissansa
päin,
Mutta kätens nosti kuolon sankar jalo
Uhkaellen: lauma siirtyi
matkan pois
Kuni sauvu myrskyn siiven alta siirtyy.
Tuosta kasvoni mä kylmät käänsin taas

Kohden pylvässalia. Mä
kalliona
Seisoin, toki sydämmeni karsinois
Kuohui, kiertyi
kauhistuksen jyrkkä koski.--
Mutta ovi etähällä aukeni,
Sisään
tuomar astui kanssa pyhäin miesten,
Kanssa naisten pyhien ja
enkelten;
Esiin virtasit he kunniansa