Pukkisen pidot | Page 3

tuo ei olekaan, kun hän joka päivä näkee tämän
alinomaisen lainaamisen ja vigileeraamisen. -- Niin, niin, kuinkahan
tämä lopullisesti päättyy, tämä toimeton ja ylellinen elämämme, jota
tässä kaupungissa olemme alkaneet? Tuo on huoli, joka päivä päivältä
tuntuu minulle yhä raskaammalta ja vaikeammalta! Jos kuitenkin voisin
tunnustaa kaikki Lauralle! Mutta minä en milloinkaan ole oikein
puhunut hänelle asiatoimistani, ja hän joutuisi varmaan tykkänään
epätoivoon, jos hän saisi vihiä asian todellisesta laidasta. Ja sitä en
minä voisi kärsiä, en millään muotoa. Mutta toiselta puolen taas, jos
onnettomuus lankee hänen päällensä noin aivan tietämättä ja
äkkiarvaamatta --? Niin, jos en voi saada patruunaa antamaan minulle
aikaa tuon kahden tuhannen markan vekselin kanssa, niin ottaa hän
kaikki raaka-aineeni pantiksi, ja mitä minulla silloin on muuta tarjona
kuin -- -- Oh, tämä on semmoista kurjuutta, semmoista onnettomuutta,
että tahtoisi lyödä päänsä seinään päästäksensä kerrassaan tästä ja koko
maailmasta! Onni kumminkin, ettei vanha äitini tästä mitään tiedä, sillä
mitä hän nyt ajattelisi pojastaan, jonka hän kasvatti niin yksinkertaisesti
ja semmoisessa ankarassa kurissa? En mistään hinnasta häntä nyt
tahtoisi kohdata, se on varma.

(Lauran ääni ulkopuolella näyttämöä.) Janne, Janne, etkö jo --?
JANNE. Minä tulen, minä tulen. -- Ei, se on mahdotonta, minä en voi
Lauralle mitään sanoa --
LAURA (tulee sisään): No, katsopas sinua, kuinka olet surullisen
näköinen! Aivan kuin olisit voisi myönyt ja --
JANNE. Erehdys, minä olen iloinen, sangen iloinen! Mitä sinulla on
sanomista, sydänkäpyseni?
LAURA. Ei muuta kuin että herrani ja mieheni hyväntahtoisesti tulisi
pikku eukkonsa kanssa hakkaamaan sokeria illaksi.
JANNE. Hyvin mielelläni, mutta annapas minulle ensin pieni suukko.
LAURA (lyö häntä sormille): Otapas jos saat!
(Juoksee nauraen pois. -- Näyttämö on hetken tyhjänä.)
(Anna-muorin ääni ulkopuolella): Vai niin, tätäkö tietä? Hyvä, hyvä,
kyllä jo tiedän.
(Tulee sisään.)
RISTO (häntä seuraten, tahtoo ottaa hänen matkatavaransa): Ehkä saan
luvan tätiä -- -- --?
ANNA (noin 55 vuotias, ahavoituneet ja iloiset kasvot, reipas ja vilkas
liikkeissään): Kiitos, kiitos! kyllä minä itsekin -- -- (Panee tavaransa --
pienen kapsäkin ja viheriäisen vakan -- tuolille oven viereen.) Vai tässä
nyt siis asuvat! Voi jestan, kuinka hienosti ja somasti! Nuo rakkaat
lapsukaiset! -- No, ne ovat terveet ja raittiit molemmat, kuinkas
muuten?
RISTO. Kiitos, kyllähän! Istukaa, täti, olkaa hyvä. Minä menen
sanomaan vapriköörille -- --
ANNA. Mitä hittoa, sanotaanko häntä jo vaprikööriksi, ha, ha, ha --!

RISTO. No, niinhän tuota -- Mutta tässähän ne jo tulevatkin -- --
(Poistuu.)
LAURA (tulee sisään ensin): Mitä? Pettävätkö silmäni, vai --?
JANNE. Mitä, mitä se on? -- Äiti!
ANNA. No, olenko minä kummitus, vai ettekö minua enää tunne?
Tulkaa toki muoria syleilemään, lapset!
(Levittää sylinsä.)
JANNE (syleilee häntä): Suo anteeksi, emme tienneet -- emme voineet
aavistaa -- --
LAURA (samoin): Niin, tuo mamma, hän on aina kaltaisensa! Eikä
riviäkään edeltäpäin! -- Milloinka läksit kotoa, mamma?
(Alkaa riisua häneltä päällysvaatteita.)
ANNA. Niin, tuhat tulimmaista! -- en voi paremmin sanoa -- minä
lähdin kotoa jo neljä päivää sitten ja olisin varmaan saapunut tänne jo
eilen, ellei minulla olisi ollut vastuksia.
JANNE. Vai vastuksia?
ANNA. Niin, jo toisella hollilla tapahtui, että juuri kun nousimme ylös
korkeata mäkeä, astui yht'äkkiä metsästä mies ja otti hevosen suitsista
kiinni. »Mitä uskallat sinä, lurjus?» kysyin minä. »Tänne rahat, niin
saatte mennä», sanoi hän ja veti pistoolin lakkaristaan. »Huut sika!»
sanoin minä ja sivalsin häntä piiskalla silmille. Samassa kuulin
laukauksen -- hevonen täyttä kyytiä sivutielle -- ja sitten ajoimme
eksyksissä puolen päivää, ennenkuin viimein yöllä tulimme samaan
kievariin takaisin, josta olimme lähteneetkin.
JANNE. Oh, tuopa ikävätä! Onni, että pääsit ainoastaan säikähdyksellä.
ANNA. No, älä muuta sanokaan! Ja, mikä on vielä ikävämpi -- sillä

tavalla myöhästyin junasta. Minä ajan -- (Lauralle) kiitos, veikkoseni,
röijyn pidän ylläni, -- minä ajan juuri asemapihalle, kun kuulen junan:
puh, puh, puh! »Odottakaa, älkää menkö, tässä on vielä reissuavaisia!»
huusin minä ja viittasin nenäliinallani. Mutta vaunut tömisivät ja
tärisivät niin julmasti, ettei kukaan minua kuullut ja sinne jäin
seisomaan pitkin nokin ja sain kuin sainkin koreasti odottaa seuraavaan
aamuun -- --
LAURA. Mutta mamma on nyt hyvä ja istuu -- tässä sohvassa --
ANNA. Kiitos, kiitos! (Istuu raskaasti.) Hei, sepä pehmoista! Se on
toista kuin vanha puusohva siellä kotona, jonka Noukka-Santeri
minulle aikanansa teki. Niin, terveisiä paljon häneltä. Mies on nyt raitis
kuin ahven, sittenkuin sai minulta rahaa, että pääsi Pietariin tuon
tohtorin luo. Hän ei maista tippaakaan enää ja on taas uudestaan
kosinut Sauna-Liisaa. Niin, muistatteko vielä Sauna-Liisaa, häntä, joka
viime syksyllä vei minut käräjiin haukkumisesta?
JANNE. Kyllä.
ANNA. Entäs Piippa-Toppoa? Äijä paran toinen silmä on tullut
sokeaksi. Juusulan-Jussilta kuoli viime jouluna hänen häijy eukkonsa,
ja ukko arveli sen parhaaksi joululahjaksi, jonka olisi voinut saada, se
pakana! Rusina-Ruusa on saanut poikansa läkkisepän oppiin
Helsingissä; Puu-Pekan akka sai juhannukseksi kaksoiset -- olin
sylikummina ristiäisissä --; Potikka-Kastu on tullut uskovaiseksi eli
hihhuliksi, niinkuin täällä sanotaan; Taikina-Matin vanhin tytär --
tiedäthän, tuo letukka, joka aina herrasteli krinolinissä -- on mennyt
naimisiin nimismiehen kanssa ja on nyt muka rouvana. No, no,