Pukkisen pidot | Page 2

sinunkin on, että kauheasti saisimme
hävetä hänen tähtensä nykyisten hienojen tuttaviemme edessä, vai
mitä?
JANNE (erikseen): Hm, kenen meistä oikeastaan tulisi hävetä, se on
asia, joka -- --
LAURA. Mitä sanoit?
JANNE. En juuri mitään. -- No niin, kuinka tahdot sitten? Annetaan
Heimoset siis olla kutsumatta tällä kertaa; luultavasti olisivatkin vähän
hämillään näin suuressa seurassa. Mutta mistä sinä juuri aioit minulle
puhua? Jotain virvokkeista, luulen minä.
LAURA. Niin, aivan oikein, mitä heille nyt tarjotaan paitsi teetä, sylttiä
ja totia? Mitä sanot esim. jäätelöstä ja samppanjasta?
JANNE. Samppanjaa! Oletko kadottanut järkesi? Mistä minä otan
rahaa tuommoiseen näinä aikoina?

LAURA. Eihän sitä tarvitsekaan. Onhan meillä vuosirätingit sekä
kondiittorissa että viinipuodissa, ja sitä paitsi, kun emme anna
illallistakaan, niin --
JANNE. Mutta nuo rätingit ovat kerran maksettavat ja silloin --
LAURA. No, jos tuolla tavalla otat lukuun kaikki pikku-asiat, niin ei
sinun ollenkaan olisi pitänyt ajatella tätä kestiä. Muutenhan on
päivänselvä, että mitä muhkeammin meillä eletään, sitä suuremman
kunnioituksen saamme ja siis myöskin suuremman luottamuksen,
senhän lapsenkin pitäisi tajuta.
JANNE (mutisee erikseen): Niin, luottamusta, luottamusta, sitä minä
juuri tarvitsen -- (ääneen). No, menköön, menköön sitten samppanja.
Maksaahan tämä kaikessa tapauksessa.
LAURA. Kas niin, nyt puhuit kuin ymmärtäväinen ihminen ainakin.
Voi, Janne kulta, kuinka sinä olet kiltti, ja kuinka sanomattomasti minä
pidän pienestä, rakkaasta ukostani!
(Hyväilee häntä.)
Risto, tulee perältä ja seisahtuu hiljaisesti oven viereen; hän on
työ-puvussaan.
LAURA. (puoliääneen) Ois, tuo Risto! Mitä hän nyt täältä tahtoo?
RISTO. Hyvää päivää!
JANNE. Päivää! mitä kuuluu?
LAURA (kuin edellä): Tulla noin sisään likaisessa työpuvussa
tahraamaan kauniita mattojamme! (Ääneen) Jos Ristolla on jotain
sanomista, niin Risto sanoo sen pian, sillä meillä on täällä Jannen
kanssa tärkeitä asioita keskusteltavana.
RISTO. Hm, olisihan minulla vähän asiaa mestarille, mutta --
LAURA. Mest--?

RISTO. Oikein -- vapriköörille, piti minun sanoa, mutta tuota --
LAURA. No, sano ulos sitten, äläkä seiso tuossa kuin mikäkin --
JANNE. Niin, Risto voi hyvin puhua suunsa puhtaaksi.
RISTO. No niin, tuota, asia on nyt semmoinen, että pojat tuolla
verstaassa tahtoisivat rahaa -- --
LAURA. Mitä? Rahaa?
RISTO. Niin, kuukausipalkkojansa, jotka heidän väitteensä mukaan piti
maksaa jo kaksi viikkoa takaperin.
LAURA. Mikä hävyttömyys! Muistuttaa tuommoisesta! Niinkuin
Jannella olisi aikomus jättää teidät palkatta, tomppelit!
RISTO. No, minä puolestani en juuri ole suuremmassa tarpeessa, mutta
pahemmassa pulassa ovat nuoremmat, jotka ovat velkaa sekä räätälille
että suutarille.
LAURA. Niin, kuka käskee heitä velkoja tekemään sitten? Ei ole
mikään sen vaarallisempaa nuorelle ihmiselle kuin velkaantuminen.
Sano vain, että kauniisti odottavat, kyllä vaprikööri maksaa kun hänellä
on aikaa.
JANNE. Ei, Risto on oikeassa, palkat ovat suoritettavat, ne ovat vaan
jääneet unohduksiin. Kuinka paljon ne tekevät yhteensä?
RISTO (antaa hänelle paperin): Tässä on luettelo. Ja olen siihen myös
liittänyt tuon vähäisen summan, jonka niille omistani olen antanut, jos
sopii, että yht'aikaa -- --
JANNE. Tietysti, tietysti. (Silmäilee luetteloa.) 35 markkaa 20 penniä
-- 42 -- 25 -- (Mutisee itsekseen.) Kuulepas Laura, ehkä sinä menet
valmistamaan illan kestiä, sillä aikaa kun me tässä likviitiä teemme.
Tiedäthän etteivät nämä numerot sinua kumminkaan paljon huvita,
kultaseni.

LAURA. No, se on varma. Anna tuon nyt mennä sukkelasti vain.
(Menee vasemmalle.)
JANNE (erikseen): 195 markkaa 50 penniä yhteensä, ja minulla ei ole
kukkarossani enemmän kuin 3 markkaa! Kuinka on minun nyt
meneteltävä? (Kävelee muutamia askeleita.) Istu Risto!
RISTO. Kiitos paljon, kyllä minä jaksan seistäkin sen verran.
JANNE (kävelee taas): Meillä on erittäin huonot ajat nykyään --
mitkään afäärit eivät oikein tahdo onnistua.
RISTO. Totta on, paremmin saisivat käydä.
JANNE. Minulla onkin ollut niin suuria ulosmaksuja näinä viimeisinä
aikoina, ja huomenna lankeaa iso vekseli patruuna Andersonille, niin
että -- --
RISTO (ei vastaa mitään).
JANNE (herkeää kävelemästä): Kuulepas Risto, -- minun täytyy sanoa
-- minun on todellakin tunnustaminen -- ei ole nyt minulla sisällä aivan
noin paljon rahaa. Etkö luule, että vielä odottaisivat pari kolme päivää
-- korkeintaan viikon?
RISTO. Hm, ehdottelinhan minä sitä jo heille, mutta, ikävä sanoa, he
uhkaavat lopettaa työnsä, jos eivät heti saa täyttä palkkaa.
JANNE. Vai niin, vai ovat ne niin ylpeitä! No, sitten täytyy lainata --
esimerkiksi Hukkaselta.
RISTO. Hukkaselta?
JANNE. Niin, se on kyllä totta -- hän ottaa hyväntekijäisiä aika lailla,
mutta tuon pienen summan takia en kehtaa turvautua suurempiin
liikeystäviini. (Istuutuu pöytään ja kirjoittaa vekselin, jonka sitten antaa
Ristolle.) Kas tässä olen kirjoittanut vekselin 250 markalle,
maksettavaksi kahden kuukauden perästä. Senhän pitäisi riittää, arvelen

minä?
RISTO (ottaa paperin): No, luulisihan tuossa koronkiskurissa sentään
löytyvän hiukankin häpyä. Mutta muistaako mest--, vaprikööri, että
Hukkasella on teiltä toinenkin vekseli? Hän on varovainen mies -- ei
tiedä, jos --
JANNE. Mitä? Luuletko, ettei minulle enää uskota velkaa sen verran
kuin kaksi tai kolme sataa markkaa, luuletko sitä, hä?
RISTO. Enhän minä juuri tuota tarkoittanut, mutta --
JANNE. No, mitä sinä sitten joutavia puhut. Mene vain tuolla paperilla
Hukkaseen, kyllä sillä saat rahaa, sen takaan.
RISTO. Hm, kyllä koetan parastani. (Mennessään erikseen.) Janne
parka, minä surkuttelen sinua!
JANNE (yksin): Tuo Risto ymmärtää kaikki -- sen selvästi huomaan.
No, kummahan