Papin tytär | Page 8

saattanut sanoa, että hän edes käyttäytyikään ... oli vain,
jurrotti, ja tuskin vastasi siihen, mitä kysyttiin, jota vastoin vierasten
lapsi otti osaa puheihin ja oli valmis aina vastaamaan. Ruokapöydässä
se varsinkin tuli näkyviin. Tuskin tarvitsi muuta tarjoilijaa pöydässä.
Tyyra huomasi, jos keneltä, varsinkin jos isältä tai äidiltä, loppui leipä,
ja lennätti sitä heille, samoin kuin kaikkea muutakin niinkuin voita,
juustoa tai lohta. Isä sitä ihmetteli julkisesti kaikkien kuullen ja käski
Ellin ottaa esimerkkiä.
--Heitä kasvatetaan siellä pensionissa kaikkeen tämmöiseen niin
erittäin hyvin, sanoivat vanhemmat. Ja heidän tyttärensä tuli siitä yhä
kohteliaammaksi, niin että hänen äitinsä viimein täytyi sanoa hänelle,
että hän muistaisi itseäänkin eikä aina vain pitäisi huolta muista.

Muutaman päivän perästä menivät vieraat, ja Ellistä tuntui kappaleen
helpommalta, kun he olivat hyvästinsä heittäneet ja istuutuneet
vaunuihin eikä vieras rouva ollut tahtonutkaan suudella.
Isä hääräsi vaunujen ympärillä, sulki itse vaunujen ovet ja lähti
kulkemaan vaunujen kupeella portille saakka. Ja Elli kuuli hänen
sanovan vieraalle tytölle, että hän toivoi, ettei sillä lie kovin ikävä ollut,
vaikka häneltä puuttuikin sopivata toveria.
Eivät olleet vieraat vielä maantielle ehtineet, kun Elli luikaisi rantaan,
istui venheen perään ja heitti melalla vettä niin korkealle, että sitä
räiskähti melkein korkeammalle kuin nuottakodan katto. Ja silloin vasta
hänestä tuntui oikein siltä, että vieraat olivat menneet.
Portin kiinni pantuaan meni isä kamariinsa, pisti piippuunsa ja käveli
poltellen edestakaisin lattialla. Sitten istuutui hän keinutuoliinsa ja
huusi äidin toisesta huoneesta luokseen.
--Elli täytyy minun mielestäni jo tänä syksynä lähettää kouluun ...
minun mielestäni on se nyt ihan välttämätöntä ... jos hän saa täällä
kotona kaiken ikänsä olla, niin ei hän kuuna päivänä opi ihmisten
tapoja. Näitkö sinä, kuinka hän käyttäytyi vierasten läsnäollessa ...
täytyi miltei hävetä hänen tähtensä, ja saa nähdä, saako häntä enää
muuttumaan. Mutta täytyy koettaa parastaan!
--Mihin kouluun sinä...
--Jos olisi varoja, lähettäisin minä hänet samaan pensioniin, jossa Tyyra
on, mutta nyt se tulisi liian kalliiksi. Mutta minä olen ajatellut--ja sitä
mieltä oli Augustkin--että sopisi panna Elli oman kaupungin
ruotsalaiseen kouluun, jossa opetetaan melkein saman metodin mukaan
kuin pääkaupungissakin. Ja minä olen sitä mieltä, että se on hyvä
metodi.
--Mutta onkohan se niin hyvä?
--Minkä tähden ei olisi?

--Niin, en minä tiedä muuta kuin miltä minusta näyttää. Ei minua
oikein miellyttänyt, en tiedä, onko se koulun syy vai vanhempain,
mutta ei minua oikein miellyttänyt sen Tyyran kasvatus...
--Ei miellyttänyt?--Sepä kumma! Ja minun mielestäni on hän parhaiten
kasvatettuja tyttöjä mitä milloinkaan olen nähnyt! Jos voisin antaa
Ellille samanlaisen kasvatuksen, olisin onnellinen... Sepä ... sepä minua
todellakin kummastuttaa!
Elli ei tahtonut ensin oikein uskoa, että hänet pannaan kouluun, että saa
ajaa pitkän matkan, kulkea höyrylaivalla ja tulla kaupunkiin. Mutta kun
äiti sen varmaksi vakuutti, että niin oli isä päättänyt, niin tyttö hypähti
ilosta lattialla.
--Onko se sinusta niin hauskaa?
--On, on!... Enkös minä saa ajaa pitkää matkaa, paljoa edemmä kuin
sinne, missä maantie menee piiloon ... ja höyrylaivallako kanssa?
--Niin, ja saat nähdä kaupungin.
--Ja saan nähdä kaupungin!--Se kyllä tuntui hauskalta sekin, vaikka hän
ei vielä oikein osannut kuvitella, minkälainen kaupunki olisi. Mutta ei
hän sitä nyt joutanut ajattelemaan.
Hän pyörähti kantapäillään, kiiruhti ulos ja juoksi rantaan venheen
perään. Ja siellä hän taas heitti vettä melalla ilmaan ... korkeammalle
kuin milloinkaan ennen. Ei malttanut kauan olla rannassa. Näki niityllä
metsän reunassa vasikat ja riensi niitä kohti. Likelle tultuaan hihkaisi
niille riemuissaan, leimahutti helmojaan ja löi käsiään yhteen, niin että
elukat säikähtivät pahanpäiväisiksi ja pötkivät mölisten kymmenelle
haaralle.
Yöllä ei tahtonut saada unta silmiin millään lailla. Kaikenlaista tuli ja
meni mielessä yhtä perää. Mutta ei mistään jäänyt vakavata kuvaa.
Kaupunki ei varsinkaan ottanut asettuakseen. Viimein kuitenkin rupesi
tuntumaan, että se oli korkealla mäellä ... niinkuin Iinmäellä ... jossa oli
paljon taloja, jotka päiväpaisteessa pitkän matkan päähän hohtavat ja

ikkunat kimmeltävät... Ja se kuva jäi mieleen niin varmaksi, ettei
aamusella tullut sitä äidiltä tarkemmin kysellyksi.

IV.
Äiti oli kuullut sinä yönä, kun Ellin seuraavana aamuna piti lähteä
kouluun, mitä hän näki unia ja miten hän elämäänsä kaupungissa
kuvitteli. Eikä hän taaskaan tiennyt, olisiko hyvillään vai pahoillaan
siitä, mitä oli kuullut. Tyttö oli haastellut unissaan vähän väliä sinä
yönä ja koko ajan vain kaupungista ja kaupunkiin lähdöstä. Ja
samanlaista haaveilemista se oli kuin ennenkin. Korkeat mäet taas,
paljon maailmaa ja korkeita puita! Ja iloa ja riemua puiden latvoissa
liikkuessa ja kukkuessa!
Nyt hän oli lähtenyt kouluun, oli menossa kaupunkiin ja kohta kai sai
nähdä, minkälainen se oli ... ja oliko se samanlainen kuin se, miksi hän
oli sitä kuvitellut. Äidille tuli yht'äkkiä sääli tyttöään, kun ajatteli,
kuinka hän ehkä kuvittelemisissaan pettyisi. Ja siellä se nyt
kukistuminen alkaa, ajatteli hän. Mutta sitten taas hän ei tiennyt,
kumminko kuitenkin olisi parempi, aikaisinko vai myöhään. Ja sehän
se olikin se hänen ainainen epäilynsä, joka aina tuli.
Mutta lopuksi hän ajatteli, että olkoon, eläköön ja kasvakoon, tottahan
käy niinkuin käy! Minkä maailmanranta kuolettaa, sen kai se
kuolettaa ... ja totta kai on kunkin otettava, mikä annetaan.
Ja minkäpä hän