Papin tytär | Page 9

nyt taisikaan? Vähät kai hänen kasvatuksensa enää
vaikuttaisi siihen, joka oli muiden käsissä. Ja jospa muut sen
ymmärtävät paremmin, jotka uskaltavat ottaa toisenkin lapset
haltuunsa ... tottapa he ovat silloin varmat.
Ja äiti tunsi yht'äkkiä omituisen uupumuksen koko olennossaan sekä
ruumiissaan että sielussaan... Oli sitä aina välistä ennenkin tuntunut,
mutta nyt se tuntui enemmän kuin milloinkaan ennen. Ilta oli, hämärti,
ja hän istui huoneessaan kädet helmassa ja ajatteli kaikkea tätä ja
katseli ikkunastaan ulos, josta näkyi rauhallisen kolkko syksyn taivas

kuumottavan kellastuvien koivunlehtien välitse...
Silmä seisahtui yhteen kohti katsomaan, sill'aikaa kun ajatukset vierivät
omia teitään.
Omituistahan on se elämäkin, kun sitä ajattelee. Ensin se lapsuus, jota
vain hämärästi muistaa, mutta joka kuitenkin oli välistä niin kirkasta ja
valoisaa. Vaikka olihan ollut katkeruuksia siinäkin ... ja monessa
suhteessapa se oli samanlaista kuin Ellin. Ankaroita olivat sen ajan
vanhemmat, täytyi totella, mitä sanottiin, ja jos ei totellut, niin kipeästi
koski. Harvoin sai mielensä mukaan leikkiäkään, sunnuntai-iltoina ei
ollenkaan, jolloin aina eniten olisi mieli tehnyt, kun kylän lapset tulivat
sitä varten pappilaan. Käsipuolesta tupaan vietiin, kuumaan tupaan,
jossa istui iso joukko ihmisiä veisaamassa ja isä luki eikä tahtonut
milloinkaan heretä. Ikävä oli istua, unetti, eivätkä silmät tahtoneet
mitenkään auki pysyä ... mutta äidin ankara silmäys pöydän takaa ne
pönkitti.--Ja sehän on synti, suuri synti, sanoi äiti, ja Jumala sen kyllä
korkeudestaan näkee, joka ei saarnan lukua mieleensä paina, vaan antaa
aatoksensa maallisissa asioissa lennellä. Ja siltä se sitten rupesi
itsestäkin näyttämään, ja hartaasti hän koetti kuunnella, vaikka toisin
ajoin taas ryöstäytyi mieli muuanne menemään: hakaan vasikoiden luo,
rantaan ja mättäisille niityille, joilla kuperkeikka sydäntä suloisesti
vihloi.
Mutta sitten tulivat ne ajat, jolloin piti pukea päälleen synkeästä
sinisestä hame ja panna tumma huivi kaulaan, kun muilla nuorilla oli
valkoiset karttuunileningit ja kaulassa valkoinen kiilloitettu kaulustin.
Se oli vaikeata aikaa, ja mieli oli kuohua yli reunojensa. Kun
juhannusiltoina alkoivat naapureissa kokot hulmuta, kun soittoa kuului
ja muiden nuorten iloisesti meluavia ääniä ... eikä saanut sinne mennä!
Ei ajattelemistakaan! Äiti huusi huoneeseen, sulki ikkunat ja käski
panna maata.--»Vai tahtoisitteko te olla siellä, missä pakanajumalain
kunniaksi poltetaan ensimmäisten kristittyjen luita(»
Väärin oli tehdä se salaa, ja kuitenkin muisti äiti, kuinka hän monet
kesäyöt vinnillä vuoteellaan loikoi ja luki kirjoja, joita veljet olivat
toimittaneet, mutta »joiden tekijät vielä kuolemansakin jälkeen syntiä
tekivät».--Romaaneja! Olisi ollut kauheata, jos isä ja äiti olisivat

saaneet sen tietää!--Mutta eihän rangaistus luvattomasta työstä ollut
sittenkään tulematta jäänyt. Nehän ne sen kaipauksen idättivät mieleen,
joka aina jotain ikävöi eikä milloinkaan saanut. Ne kai ne olivat
herättäneet vaatimuksia ja toiveita, jotka eivät koskaan toteutuneet ja
joita ei ikinä tahtonut saada kuulumattomiin karkoitetuksi.
Kyllähän hän oli ollut kaunis mies, kohtelias nuorena ja hyvästä
perheestä, ja siksihän hänestä isä ja äiti pitivät, vaikka hän oli papiksi
vähän liian maailmallisesti mieltynyt. Se oikea, se kumman kaunis ja
kumman jalo, joka oli valoisina kesäöinä vinnillä loikoessa ja lukiessa
mieleen painunut, sen oli pitänyt vähäksi aikaa kadota ja väistyä pois.
Mutta talvellahan kaikki oli tapahtunutkin, ja niin oli se uutta ja niin oli
hommaa siitä paljon, että kesäiset haaveet jäivät. Jospa eivät olisi
milloinkaan enää tulleetkaan!
Ellistä sanoivat kaikki, että hän oli äitinsä ilmeinen kuva. Ei kuitenkaan
kukaan tiennyt, kuinka perin pohjin hänen luontoisensa tyttö oli. Ja
kuinka samanlaiset tuumat ja tunteet, kuta enemmän hän kasvoi! Yhä
selvemmin ne muistuttivat omia entisiä aikoja, ja senpä johdosta niitä
lienee näin nyt tullutkin ajatelleeksi ja näin tarkkaan muistaneeksi.
Mutta sepä se huoletti ja siitä hän aina oli epätietoinen, minkälaiseksi
tytön elämä maailmassa tulisi ... ja olisiko hyvä, jos tulisi semmoiseksi
yhäkin kuin oli omakin ollut. Jos olisi tiennyt, oliko sitä toisenlaistakin
ja olisiko itsellä saattanut toisin olla, jos olisi oikein ollut... Ja taas,
kuka uskaltaa sanoa, ettei ole oikein, niinkuin on?...
Yht'äkkiä rupesi omatunto vaivaamaan. Väärinhän on nurkua ja olla
tyytymätön, vaikka vain vähänkin olisi. Ja eikö Hän tiedä kullekin
parhaiten asettaa, joka on kaikki asettanut? Itsessähän saattaa suurin
vika ollakin!... Mitä sitä onkaan välistä ajatuksissaan syntiä tehnyt!... Ja
yhtä suuriahan ne ovat ajatellut kuin tehdytkin synnit!... Ei, ei ikinä!
Väärin se on, väärin on, jos vaikka mielessäänkin rikkoo sen, jonka on
valalla vakuuttanut ja myötä- ja vastoinkäymisessä pitää luvannut...
Ja äiti unohti kaiken muun paitsi oman huonon tilansa. Tyttärensä
unohti ja huolensa hänestä ja ajatteli vain sitä, mitä hän vastaisi, jos
hänet yht'äkkiä kutsuttaisiin tuomarin eteen ja tilille vaadittaisiin. Ja sen

hän tunsi, ettei hän olisi valmis vastaamaan, ei ollenkaan vielä. jos ei
armon aikaa annettaisi, niin huonosti kävisi.
Äiti etsi hämärässä kiiruusti hyllyltä äitivainajansa postillan ja alkoi
tulen tehtyään sitä selailla.
--*Lue Jumalan sanaa lakkaamatta!»
Niin oli hänelle kotona sanottu, mutta sen neuvon oli hän, paha kyllä,
usein unohtanut ja laiminlyönyt.

V.
Koko ajan, kun kaupunkia kohti kulettiin, pysyi Ellin mielessä se sama
kuva, joka oli sinne unessa painunut. Kuta likemmä laiva kaupunkia
läheni, sitä enemmän rupesi mäkiä näkymään järvien rannoilla ja toiset
kauempana siintivät ja talot ja ahojen reunat iltapäivän paisteessa
hohtivat.