Papin tytär | Page 6

syy päässyt mielessä vielä sinä iltana,
mutta siltä vain näytti, että kyllä niin olisi paras. Mutta aamulla
herättyä oli asia niin mahdoton, että hän kummasteli, kuinka se oli
tullut hänelle päähänkään. Päivällä miettiessä sinne tänne oli miten
milloinkin. Mutta toisena iltana hän kuitenkin päätti, että hän
seuraavana aamuna puhuu asiasta isän kanssa...
Kyllä se olisi Ellille kaikista parasta, jos hän pääsisi kotoa pois ... jotain
oppimaan ... ja onhan monin paikoin jo hyvin tavallista, että tytötkin
saavat oppia vähän sitä, mitä pojatkin... Ja kun sitä ajatteli, niin
kyllähän se tyttö, jolla on päätä, saattaa yhtä hyvin kuin poikakin ...
jotka usein ovat huonopäisempiä kuin tytöt... Eikä äiti luullut Ellillä
olevan niinkään huonon pään, vaikka häntä eivät huvittaneet talouden

askareet ... eikähän mitään haittaisi, jos koetettaisiin...
Äiti kyllä tiesi jo edeltäpäinkin, mitä isä näihin vastaisi, ja tiesi hän
senkin, ettei hän osaisi hänen syitään kumota...
Ellikö kouluun? Mitä varten ei hän saattaisi kotona olla?... Oppii kai
hän lukemaan ja kirjoittamaan sen, minkä naiset tarvitsevat, joiden ei
tarvitse osata oikeinkirjoitustakaan aivan ... kyllä isä sen verran osaisi
opettaa.
--Mutta näethän sinä itse, mimmoinen hän on ... ei hänellä ole halua
mihinkään ryhtyä ... ja minä vain luulen, että jos hän saisi lukea...
--Niin se ei siitä muuttuisi sen kummemmaksi ... minä olen siitä aivan
varma ... minä tunnen naiset paremmin kuin te itse...
Ja sen sanottuaan meni isä taas jonnekin ulos, ja asia jäi.
Mutta muutamana päivänä tuli pappilaan vieraita.
Tietysti se herätti suurta huomiota, kun tuli pappilaan vieraita ... ja
vielä suurempaa, kun ne ajoivat vaunuilla ja kahdella hevosella.
Herra ja rouva istuivat vaunujen perässä ja vastapäätä heitä pieni tyttö,
jolla oli hattu päässä ja hatussa ja käsissä kukkia. Elli sen näki keittiön
rappusten edestä, jossa seisoi ja katseli heidän tuloaan, kun ajoivat
isosta portista pihaan ja seisahtuivat salin rappusten eteen.
Isä juoksi juoksemalla vastaan, eikä Elli ollut vielä milloinkaan ennen
nähnyt isää niin vikkelänä. Ennätti vaunun porttia jo avaamaan, auttoi
maahan vierasta rouvaa ja suuteli hänen kättään. Sitten halasi herraa, ja
ne nauroivat ja melusivat niin, että Ellin piti vetää esiliinansa helma
suun eteen. Mutta se Elliä eniten kummastutti, että isä kumartui pienen
tytön puoleen ja kysyi niinkuin aikaihmiseltä, kuinka hän voi ja onko
hän matkasta väsynyt, johon tyttö taas vastasi niinkuin aikaihminen,
ettei hän erittäin ole. Samassa tuli äitikin ulos vähän hämillään olevan
näköisenä, ja kun antoi kättä vieraalle rouvalle, niiasi äiti, vaikka vieras
rouva vain päätään taivutti. Mutta sitten repäisi isä auki porstuan

toisenkin oven, levitti kumartaen kumpaakin kättään ja pyysi vieraita
astumaan sisään. Ne menivät, rouva ensin, sitten tyttö ja sen jälestä
herra ja isä yhtaikaa, mutta äiti meni vasta viimeksi ja tuli kohta
takaisin melkein juoksujalassa kiirehtien kyökkiin.
--Ketä ne oli nuo?
--Se herra on papan vanha tuttu.--Muuta ei äiti joutanut vastaamaan.
Mutta kyytimies oli kuullut kysymyksen ja selitti, että herra kuului
olevan rovastina suuremmassa pitäjässä kuin tämä ja että ne kuuluivat
olevan muutenkin ylhäisiä. Ylhäisiä ne kai ovatkin, koska kannattaa
kulettaa omaa kuskia, vaikka kyydillä ajavat...
Elli katseli hevosten riisumista ja kummallisia valjaita ja vaunuja,
joissa oli pehmeät istuimet kuin sohvat.
Kierteli ne joka puolelta ja kävi seisomassa kummallakin astuimella,
jolloin vaunut vähän hytkähtivät. Elli koetteli enemmänkin hytkytellä,
mutta silloin kuuli hän jonkun kulkevan salin ovessa ja hyppäsi
melkein säikähtäen pois.
Isä taas melkein juoksemalla juoksi ulos ja aivan punaisena hohti, kun
huusi kuskille jotain, että kantaisi herrasväen kapineet huoneeseen.
Sitten keksi hän Ellin ja käski tulla sisään...
--Sukkelaan, Elli, sisään ... mitä sinä täällä seisot ... siellä on pieni tyttö,
sinun täytyy tulla hänen kanssaan olemaan!
ja isä odotti, kunnes Elli tuli saliin.
Vieraat istuivat jo, herra keinutuolissa, rouva sohvassa ja pikku tyttö
sen vieressä eri tuolilla. Äiti tuli myöskin sisään ja istuutui syrjemmälle
salia.
--Tässä on meidän tyttäremme ... Elli, kuinka sinä seisotut
ovensuuhun?
Elli meni antamaan kättä vieraille.

--Hyvää päivää, pikku Elli, kuinka sinä voit?... No? etkö sinä
tahdokaan suudella?--Elli oli vetänyt päänsä pois, kun vieras rouva
tahtoi suudella.
--Hän on niin ujo, kun niin harvoin näkee vieraita, selitti äiti hämillään
ja vilkaisi isään, joka jo katsoi häneen tyytymättömän näköisenä.
--Kuinka vanha sinä olet? kysyi vieras rouva Elliltä.
--En minä tiedä.
--Et sinä niin saa vastata, Elli, neuvoi isä.--Sinun pitää sanoa: kiitoksia
kysymästä, hyvä tantti, minä olen yhdentoista vuoden vanha.
Mutta kun ei Elli ollut sillä lailla ennenkään sanonut, ei hän nytkään.
--Kuinka vanha on herrasväen tyttö? kiiruhti äiti kysymään, hämärästi
peläten jotain.
--Sano nyt, kuinka vanha sinä olet, kultuseni.
--Yhdentoista vuoden vanha, äiti.
--Siis ne ovat yhtä vanhat ... teidän tyttärennehän on myöskin
yhdentoista...?
Äiti kiiruhti taas sanomaan, että kyllä ne siis ovat yhtä vanhat.
--Elli sinä, elä mene sinne syrjään, komensi taas isä ... sinä annat
vieraasi istua aivan yksin etkä mene hänelle näyttämään nukkejasi ja
leikkujasi, vaikka hän on tullut sinua näin pitkän matkan päähän
katsomaan...
--Ei minulla ole nukkeja eikä leikkuja.
--Eikö sinulla ole? Onhan sinulla ennen ollut?
Äiti vastasi Ellin