Papin tytär | Page 5

Ehkä olikin siinä syy eikä missään muussa...
Näin äiti ajatteli, kun jäi isän ulos mentyä istumaan paikoilleen, mutta
kun hän nousi lähteäkseen Ellin luo, tunsi hän, ettei hän kuitenkaan
osaisi tehdä läheskään niin kuin oikeastaan olisi pitänyt. Ja oikeastaan
hänen olisi pitänyt tehdä niinkuin isä, repiä säälimättä haaveilemisen ja
rajun luonteen ituja, ja jos tyttö sitä luontoaan näyttäisi, olla ankara ja
kurittaa. Mutta hyvähän oli isän, joka ei tiennyt, kuinka semmoinen
koskee. Mutta hän sen tietää ja hän sen tuntee nyt vielä monien vuosien
päästä... Ei, ei hän osaa ... ei ainakaan nyt vielä ... vaikka oikeastaan
olisi pitänyt jo aivan ensi kerralla olla ankara...
--Sinä teit siinä hyvin pahasti, Elli ... kuinka sinä voit sillä
tavalla?--Mene nyt pyytämään isältä anteeksi.
Elli seisoi selin huoneeseen ja katseli ulos ikkunasta eikä kääntynyt,
kun äiti puhui.
--Ei sinun sovi, Elli, tuolla tavalla olla ja kantaa vihaa mielessäsi ...
sinun olisi pitänyt antaa leipäkori isälle, kun isä pyysi ... Ja on suuri
synti olla tottelematon vanhemmilleen... Etkö muista mitä neljännessä
käskyssä sanotaan?...
Äidistä tuntui aivan kuin olisi hän kuullut oman äitinsä puhuvan silloin,
kun hän itse oli Ellin sijassa. Se vain oli eroa, että hänen äitinsä ääni oli
ollut ihan toisenlainen. Mutta hän kuuli kyllä oman äänensä
heikkouden ja ymmärsi sen, ettei ollut kumma, jos ei se vaikuttanut.
Eikä hän itsekään ollut varma siitä, tarkoittiko hän todella sitä, että
Ellin olisi pitänyt mennä anteeksi pyytämään.
--Ja minkä tähden sinä oikeastaan et antanut isälle leipäkoria ja kaasit
tuolin kumoon?...
--Minkä tähden--isä aina--pilkkaa minua? sanoi Elli jyrkkätaitteisella
äänellä.

--Eihän isä pilkkaa ... ja jos pilkkaisikin, niin et sinä kuitenkaan saa ...
ja ehkä se vain olikin leikkiä ... ei lapsi saa olla tottelematon ... Jumala
rankaisee, ja se on suuri synti...
Äiti huomasi, että rupesi tulemaan sitä, mitä jo oli ennen sanonut. Ja
mitä siinä hyvin puhuminen auttoi ... olihan tytöllä ollut syytä tavallaan,
ja äiti muisti taas itsestään, kuinka vähän puheet olivat silloin
vaikuttaneet. Muu oli häneen pantu vaikuttamaan, vitsa, mutta ei äiti
sitä osannut käyttää. Eikä hän tahtonutkaan, ei, vaikkei olisi mitenkään
muuten... Ei, ennen kaikkea muuta kuin sitä, että tyttö ehkä vielä, kun
äiti muistuu mieleen, tuntisi vitsan kivut...
--Sinä saat nyt, Elli, vielä tämän kerran anteeksi, mutta toisen kerran,
jos semmoista sattuu...
Äidin täytyi häpeäkseen tunnustaa, että hän sen sanoi enemmän itse
päästäkseen kunnialla pulasta kuin tyttöä peloittaakseen.
Isä oli tästä lähin vähän aikaa kasvattavinaan, vaati esimerkiksi joka
päivä leipäkorin, mutta unohti sitten koko tytön. Mutta tyttö muuttui
totisemmaksi ja sulkeutuneemmaksi. Ei ollut juuri koskaan iloinen, ei
hänen nähty leikkivän eikä ollut hänellä halua mihinkään ryhtyä. Jos
joskus oli luonto kevenemäisillään ja ilo tulemaisillaan, niin hän kohta
melkein kuin säikähti sitä ja herkesi. Pihasalla ei hän tahtonut millään
viihtyä, ja joka kerta, kun hän jonnekin loittoni, näytti siltä, kuin hän
olisi tahtonut päästä kenenkään näkemättä. Äiti sen huomasi ja alkoi
pitää häntä silmällä. Tyttö meni ensin takapihalle, poikkesi sieltä
huoneiden taitse pellon pientarelle ja hiipi melkein kumarassa aitovartta
myöten rantaan. Siellä pujahti hän nuottakodan taa ... ja kerran lähti äiti
häntä sinne salaa seuraamaan. Nuottakodan suojasta näki hän, että tyttö
oli työntänyt pyöriviltä teloilta venheen puoleksi veteen ja istuutunut
perään. Mela oli hänellä kädessä, ja hän oli aivan innostunut sillä vettä
melomaan. Välistä hän viskasi vettä korkealle ilmaan ja katseli, kuinka
se roiskahti alas järveen. Silloin hän hymyilikin itsekseen ja
odotettuaan, että veden pinta silisi, heitti hän uudelleen vettä melalla ja
hymyili uudelleen. Ja silmässä oli silloin sama lapsellinen katse, joka
siinä ennenkin oli ollut ja jota äiti oli ruvennut siinä yhä enemmän
kaipaamaan...

Äiti hiipi pois, ja pihaan noustessa tuli hänelle vesi silmiin. Hän olisi
voinut suudella lastaan nyt ja puristaa rintaansa vasten niinkuin ennen
hyvin pienenä... Mutta ehkä se on sitä turhaa heikkoutta taas? ... ja ehkä
hän on semmoinen kummallinen ihminen? Ja onkohan oikein, että hän
tuota lastaan niin liiaksi rakastaa?...

III.
Vaikka äiti ei sitä ollenkaan hyväksynyt, että hän aina meni isän kanssa
puhumaan Ellistä, niin ei hän sille kuitenkaan mitään voinut, että meni.
Joka kerta kun hän alkoi ja lopetti puhumisensa, oli hän sitä mieltä, että
olisi parempi olla puhumatta, mutta kuitenkin hän puhui. Sillä hän ei
ollenkaan tiennyt, kuinka tytön kanssa menetellä. Ei hän osannut saada
häntä mitään viitsimään eikä mihinkään ryhtymään, ja se se häntä
huoletti, ja sitä huoltaan piti hänen vasten tahtoaankin isälle kertoa.
Eikähän asia siitä parantunut. Isä heti sanoa tokaisi jotain tytölle, usein
niin, ettei se ollut ollenkaan paikallaan; tyttö sillä kertaa totteli, jäykästi
ja sanaakaan vastaamatta. Mutta äidin oli aina sen jälkeen hänen
kanssaan yhä vaikeampi olla. Tytön käytöksessä oli aina jotain, joka
välistä näytti siltä, että hän halveksi jotain, ja toisin ajoin taas, niinkuin
hänelle joku olisi tehnyt vääryyttä. Silloin tuli muutamana iltana maata
pantua, mutta vuoteella vielä valvoessa ja miettiessä, äidin mieleen
ajatus, että ehkä olisi tyttö pantava kouluun, ja heti rupesi tuntumaan,
että niin on tehtävä. Selväksi ei