Papin tytär | Page 4

kukkuvan...
--Iso tyttö jo, ja viitsii olla niin lapsellinen ... kaikkihan sinua vieraatkin
katsovat sinne koivuun ja nauravat sinulle...
Äiti näki, että Elli punastui silmäteräänsä myöten, ja ymmärsi, että isä

oli koskenut arkaan paikkaan. Ei hän puhunut mitään eikä puhunut
koko sinä päivänä. Ja yönsä hän makasi hiljaa, vaikka äiti oli pelännyt,
että hän taas alkaisi uneksia. Mutta aamusella hän oli alakuloinen ja
karttoi katsomasta ketään silmiin. Ja niin hän oli pitkän aikaa, ettei äiti
saanut niihin nähdä. Ja kun sitten kerran sai, näytti hänestä, että tytön
katse oli melkein kuin aikaihmisen. Eikä hän enää kertaakaan pyytänyt
päästä puuhun eikä katolle.

II.
Äidin olisi usein tehnyt mieli tietää, mitä tytön mielessä liikkui tähän
aikaan. Hän näytti ikäänkuin kasvavan ja vanhentuvan päivä päivältä ja
tulevan yhä totisemmaksi. Isää hän kartteli ja äitiä melkein yhtä paljon.
Ei se ollut kumma, jos isää, joka kerran alkuun päästyään yhä ahdisteli
ja pilkkasi samasta asiasta, mutta olihan äiti koettanut olla
ystävällisempi ja hellempi kuin ennen. Ruokapöytään muiden kanssa
syömään häntä ei varsinkaan tahtonut saada tulemaan. Ja usein hän oli
suorastaan itsepäinen siinä asiassa. Täytyi äidin olla ankarakin välistä,
ennenkuin sai tottelemaan. Ja joskus hän katosi päivällisen ajaksi
kokonaan niin, etteivät auttaneet huudot eivätkä etsimiset. Vasta
monissa miehin etsittyä löytyi tyttö jostain kummallisesta paikasta
metsästä tai pellon pientarelta, jonne oli nukkunut. Silloin täytyi äidin
torua, mutta siitä heidän välinsä yhä jäykistyi.
Isä ei sitä huomannut, että iloinen tyttö oli muuttunut sulkeutuneeksi.
Välistä vain huomasi hän sen, että tyttö ei tullut pöytään, ja kun oli
pahalla tuulella, torui, mutta hyvällä tuulella ollessaan laski leikkiä,
jonka Elli otti pilkaksi. Varsinkin silloin kiusasi isä, kun sattui olemaan
joku vieras.
--Oletko sinä, Elli, nyt jo monta hametta repinyt tänä päivänä? alkoi isä
taas muutaman kerran.
--En ole repinyt yhtään.
--Etkä ole puussakaan käynyt kukkumassa?

--En.
--Tämä meidän Elli se on linnun sukua ... jos sillä vain olisi siivet ...
mutta ehkä ne vielä kasvavat.
Vieraat nauroivat isän mukana, mutta äiti näki, että tytön kasvojen
piirteet ikäänkuin jähmettyivät.
--Lintuhan se on ... käki ... kukkuu puiden latvoissa, niin että pitäjällä
kysyvät, että onko teillä elättikäki.--Kukkuisit nyt, niin että vieraatkin
kuulisivat.--Annapas leipäkori tänne, Elli!
Mutta Elli ei liikahtanut.
--Elli, anna isälle leipäkori, sanoi äiti.
Mutta Elli tuijotti jäykästi eteensä tyhjälle lautaselle.
--Elli...?~--mitä tämä merkitsee?
--Mene ulos, Elli! käski äiti ja työnsi leipäkorin isälle.
Elli nousi, mutta kaasi noustessaan tuolinsa, niin että se pahasti rämähti
selälleen, eikä äiti ollut varma siitä, tapahtuiko se vahingossa vai
kaasiko hän sen tahallaan. Mutta isä oli niin vihainen, että tuskin osasi
hillitä itseänsä lyömästä nyrkkiä pöytään. Ja pitkän aikaa hän katseli
vihaisin silmin äitiin toiselle puolen pöytää, ikäänkuin koko tapaus olisi
ollut tämän syy. Vieraat olivat hämillään eivätkä tienneet, kuinka
olisivat.
Vieraiden mentyä meni äiti isän kamariin, jossa tämä kulki edestakaisin
lattialla ja poltti vihaisesti piippuaan.
--Ei hän kärsi sitä, että sinä aina häntä pilkkaat ... sinun pitäisi lakata
siitä...
--Hänen täytyy! ... vai semmoinen letukka? ... vai onko tuommoinen
käytös sopiva sinun mielestäsi ... ja vieraiden läsnäollessa?

--Enhän minä sitä sanokaan...
--Niin no! Ja äidin täytyy pitää huolta siitä, ettei hänen lapsensa osoita
röyhkeyttä isälleen! Semmoinen letukka... Ja on kumma, ettei äiti osaa
lapsiaan sen paremmin... Minun täytyy ottaa hänet huostaani ... hänen
kasvatuksensa on laiminlyöty--
--Mutta ei häntä saa sillä tavalla...
--Milläs tavalla?
Ja odottamatta toisen puolustusta meni isä tavallisesti tällaisissa
keskusteluissa jonnekin ulos.
Ja äiti meni toimeenpanemaan isän käskyjä, vaikka hän joka kerta tunsi,
että olisi pitänyt jotenkin toisin.
Jos vain olisi tiennyt, kuinka oli oikeammin, ja ymmärtänyt. Mutta
mistä sen tiesi? Olihan häntä itseään kasvatettu samalla tavalla kuin hän
olisi oikeastaan tahtonut kasvattaa Elliä. Mutta sitäpä hän nyt epäili,
kummin olisi ollut hänen parempi ... niinkö vai aivan toisin. Ja jos
toisin, niin pitäisi hänen mielestään tytön antaa elää ja olla niinkuin hän
halusi, iloita, juosta, kiipeillä ja haaveksia, niinkuin halutti ja mieli teki.
Mutta ehkä olisi kuitenkin parempi tukahduttaa semmoinen jo alussa,
niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty ... ettei se pääsisi mieleen
juurtumaan koko elämän ajaksi.--Hän itse ei ollut milloinkaan saanut
luonnolleen valtaa antaa, ei missään suhteessa. Tuskin oli saanut
juostakaan, vielä vähemmin puihin kiipeillä ja olla lentelevinään. Se oli
sopimatonta ja se oli syntiä hänen lasna ollessaan. Vaikka ei hän
milloinkaan ollut saanut siitä vakuutetuksi itseään. Vaan hänen oli
täytynyt silloin ja täytynyt jälkeenpäin. Ei milloinkaan, mitä itse oli
halunnut, aina sitä, mitä muut tahtoivat. Ja olihan hän tottunut siihen ja
elänyt tähän asti. Olisikohan hänen elämänsä ollut sittenkään parempi,
jos olisi saanut omaa mieltään noudattaa, niinkuin muutamat muut tässä
maailmassa?... Mutta tämä oli ainakin väärä ajatus ja synnillinen. Ei
saisi moittia sitä, mikä on sallittu, eikä kadehtia muita. Kullekin on oma
kohtalonsa annettu, ja kunkin täytyy ristinsä kärsivällisesti kantaa.
Sitähän hänen olisi pitänyt oppia koko elämänsä kaiken, mutta sitäpä

hän ei juuri ollut oppinut. Ei ollut milloinkaan kaikki hänessä
tukahdutettu, vaikka hän oli välistä niin luullut. Ehkei oltu häntä kyllin
ankarasti jo lapsuudesta...