Papin tytär | Page 3

latvaan eikä pysähtynyt,

ennenkuin alkoi runko huojua. Mutta siellä se erosikin lähellä latvaa
kaksihaaraiseksi, ja siihen istuutui Elli lehvien peittoon. Melkein hän
hihkaisi sydämessään. Nyt, viimeinkin! ... ja niin hyvässä piilossa! ... ja
kuitenkin hän itse näki lehvien välitse joka haaralle ... mutta tänne ei
kukaan, ellei ihan alle tulisi... Tuolla alhaalla pellot ... ja maantiekin
näkyi selvästi... Paljoa korkeammalla kuin talon katto ... voi, voi!...
Huojui ja humisi ja lehvät sihisivät korvaan niin somasti!...
Se oli niin hurmaavan hauskaa, ettei osannut oikein sitä vielä
ajatellakaan. Ja vähän väliä viilsivät suloiset väreet pitkin selkäpiitä ja
poskissa särisi...
Mutta sill'aikaa seisoi poika alhaalla ja katseli yhä ylös.
--Etkö sinä, tyttö, jo tule pois ... mitä sinä siellä teet?--mutta ei tyttö
kuullut.--Minä otan korennon pois, niin et pääsekään!--Mutta ei Elli
sitäkään kuullut.--Jo osasi hän istua niin, ettei olisi tarvinnut kiinnikään
pitää. Mutta piti hän kuitenkin kiinni ja antautui taapäin, niin pitkälle
kuin kädet ulottuivat ja niin, että sinisen taivaan näki lehtien välitse
päänsä päältä ... ja eteenpäin, molemmilla kainaloillaan kahden puolen
puusta pidellen.
Silloin sattui äiti kulkemaan pihamaan poikki ja näki vieraan pojan
puutarhassa.
--Mitä sinä, poika, siellä puutarhassa teet? Mitä sinä katsot?
--Kun on tyttö tuolla koivussa--
--Mikä tyttö...?
--Eikö lie tämän talon tyttö ... se sinne nousi...
Äiti aavisti, että se oli Elli. Ja Ellihän se olikin. Eikä hän kuullut äidin
ensi huutoa eikä toistakaan. Ei ennen kuin äiti tuli ihan alle ja huusi
ylös ja käski hetikohta tulemaan alas. Alas tullessaan repi Elli
hameensa ja siitä oli äiti vielä vihaisempi. Ei hän kuitenkaan ollut niin
vihainen kuin Elli ensin oli luullut.

Mutta hän käski kuitenkin mennä heti kohta vitsaa noutamaan, sillä nyt
täytyy hänen kurittaa ... johan hän viime kerralla siitä varoitti ... miksi
ei Elli totellut? Ja mitä se merkitsee, että Elli ei maassa pysy?
Ei Elli ensin virkkanut mitään, mutta kun äiti vaati toisen kerran ja
kysyi itse aluksi, oliko se sitä samaa, jota varten hän kellarin katolle ...
että muka maailmaa näkisi ... vai mitä se oli?--niin sanoi hän sen sitä
olevan. Ja kun Elli oli sen sanonut, innostui hän sanomaan lisää. Siellä
oli niin äärettömän hauskaa ... ei hän putoaisi eikä repisi hamettaan ...
jos saisi edes välistä ... saahan hän kiivetä ... välistä vain ... ei kuin
alimmalle oksalle...
Äiti kielsi, mutta ei vitsaakaan antanut. Olisihan pitänyt, mutta ei hän
ainakaan tällä kertaa voinut. Jo ajoissa olisi äidin mielestä pitänyt
semmoista estää... Kuinka kummasti silmät hänen päässään paloivat,
kun hän pyysi. Ensin tikapuille ja katolle ja nyt puuhun. Äiti muisti
jotain omilta lapsuutensa ajoilta, ja häntä rupesi todenteolla
huolettamaan tuo tyttö. Eikä hän tiennyt, kieltäisikö yhä vai--.
Hän kielsi, mutta kun hän sen teki, ei tyttö moneen päivään puhunut
sanaakaan eikä syönytkään juuri mitään. Öillä hän sen sijaan haasteli
unissaan, ja äiti kuuli, että hän oli olevinaan puussa tai katolla ja löi
käsiään yhteen ja nauroi... Tai sitten yht'äkkiä purskahti itkuun ja
kuului pyytävän, että pääsisi ... pääsisi! Ja niin kauan itki hän, että äidin
täytyi nousta ylös ja herättää...
--Mitä sinä itket, lapsi?
--Anna minun olla täällä ... anna minun olla ... en minä putoa ... voi,
minkä tähden sinä...?
Tyttö puhui vieläkin unen horroksissa, mutta herkesi, kun heräsi. Ja
useamman kerran yössä sai äiti tehdä samaa.
Mutta aamulla ei hänellä ollut sydäntä kieltää ja pyytämättä hän lupasi
tytön mennä puuhun.
Ja tyttö kiiruhti ulos, kiipesi ylös koivuun ja kukkui siellä ja kuvitteli

olevansa lintu, joka kohta muuttaa muille maille ... kesämaahan kauas,
jonne pilvet pohjatuulella kulkevat ja jossa on vieläkin korkeampia
puita kuin täällä ja jossa kaikki ihmiset asuvat puissa.
Mutta tuollaisina öinä valvoi äiti kauan eikä osannut päästä selville siitä,
mitä tytölle oikeastaan olisi tehtävä. Kyllähän hän ymmärsi tuon halun
ja eihän se semmoisenaan mitään... Ei hän oikeastaan sitä kiipeämistä
eikä sitä, että jos putoaa ... mutta joka sillä lailla lapsena alkaa, sen
luonnossa on jotain, joka ei vanhempana tyydy ... ja Jumala
varjelkoon!--Niin äiti ajatteli, mutta ei hän koskaan tahtonut ajatella
loppuun sitä ajatusta, ja hän lohdutti itseään sillä, että ehkä hän on
kuitenkin väärässä ja ehkä se on turha pelko. Jos vain ei olisi niin hyvin
tiennyt itse.
Mutta sitten ajatteli äiti, että ehkä olisi parasta puhua isälle. Vaikka
suuresti hän epäili, olisiko siitäkään apua. Ei isä semmoisia tavallisesti
ymmärtänyt.--Ja isä käsittikin sen aivan väärältä kannalta.
--Niin, olen minäkin sitä jo huomannut ja kummastellut, miksi sinä et
kiellä ... niin, ei se sovi, ja tietysti repii hameensa ja muut vaatteensa ...
sinun täytyy kerrassaan kieltää hänet siitä...
--Parempi ehkä, jos sinä...
--Missä hän on? minä sanon heti paikalla...
Äiti huusi Ellin sisään. Se oli hänestä melkein kuin väärin tehty, mutta
ehkä sentään oli parasta, että isä sanoi kerrassaan...
Isä ensin torui hameen repimisestä, ja äiti miltei oli tyytyväinen, kun
näki, ettei Elli ollut juuri millänsäkään. Mutta sitten rupesi isä tapansa
mukaan tekemään pilkkaa hänen kiipeilemisestään ja siitä, kun oli
kuullut hänen käkenä