Papin tytär | Page 2

niin helppo päästä...
Vai paljon maailmaa! ... jos olisi pudonnut ja taittanut jalkansa, se olisi
ollut maailmaa!... Muistakoon sen, että jos vasta sinne kiipee, niin...!
--Enkö minä, äiti, enää milloinkaan saa kellarin katolle? ... en minä
putoa...
--Et milloinkaan saa, muista se,--koetti äiti sanoa vihaisesti ja lähti
menemään keittiöön.

--Saanpa minä kuitenkin vielä tikapuille, sanoi Elli itsekseen, mutta
kerjäläislapset kuulivat sen.
--Rouva! huusivat he, se aikoo kiivetä vielä tikapuille...
Mutta nyt äiti vasta oikein vihastui.
--Vai vielä tikapuille ... ei alimmalle piillekään ... ei yhdellä jalalla ...
muista se!
Nyt pääsi Elliltä itku, ja hän meni huoneen taa itkemään. Sieltä meni
puutarhaan ja teki sitä samaa vielä sielläkin... Ei saa enää milloinkaan
nousta kellarin katolle ... ei katsoa rantaan eikä peltoja pitkin maantien
kohtaan, missä ihmisiä ajaa ... eikä olla yksin niin, ettei kukaan näe.
Minkätähden on kaikki niin surkeata tässä maailmassa?--niin oli hän
kerran kuullut äitinsä huokaavan, ja hänestä sopi hänenkin nyt
huokaista niin. Ja huokaistuaan oli hän mielestään, niinkuin olisi ollut
melkein aikaihminen. Siitä tuli kuin jonkunlainen uhka rintaan. Ja
kyyneletkin kuivuivat siinä puutarhan koivua vasten seistessä ja tuohen
helpeitä irti repiessä.
Aikansa revittyään ja repimiänsä suussaan purtuaan heittäytyi Elli
selälleen nurmikolle ja pani kädet pään alle ristiin. Ja siinä hän loikoi
kauan aikaa suu yhteen nipistettynä ja ajatteli, että nyt kai eivät
korkealta löytäisi, jos tulisivat etsimään ... ei kai tarvinnut pelätä, että
tästä putoisi ... ei kai, pyh!...
Puut humisivat pään päällä, koivun oksat notkistuivat tuulen mukana,
mutta haavassa liikkuivat vain lehdet ja lepattivat alinomaa. Se alkoi
näyttää Ellistä niin somalta, että hän unohti ikävänsä ja uhkansa ja jäi
katselemaan, kuinka koivun oksat notkistuivat ja haavan lehdet
lepattivat ja kuinka kaikki puut hiljaa huojuivat ja humisivat... Mikähän
se oli noissa puissa, joka niin humisi, ja minkätähden lehdet
lepattivat?... Ei tullut vastausta siihen, eikä sitä tarvittukaan... Mieli
livahti muuanne... Onkohan paljon lehtiä puissa ... yksi, kaksi, kolme,
viisi ... kymmenen ... sata ... kymmenen sataa ... tuhatta... Ei hän enää
viitsinyt, paljon näkyi olevan...! Voi, jos hän olisi edes lintu ... tai olisi

hänellä edes yksi siipi, niin lentäisi ylös tästä puiden tasalle ... ja jos
olisi käki, niin kukkuisi, ja kukkuisi koko päivän ja yön!... Se koivu oli
niin korkea, paljon korkeampi kuin talo ... saisi kukkua senkin latvassa,
jos olisi siipi, jolla lentäisi... --Kun olisi aivan yksin, ettei ketään muita
koko talossa, niin nousisi jotenkuten niin korkealle kuin puiden oksat ja
kiipeäisi, kiipeäisi ... oksalta oksalle ... latvaan ... ja pistäisi sieltä
päänsä ulos oksien välitse tuolta ... tältä puolen puun ja katselisi ... olisi
hiljaa hiiskumatta ... eikäpä kukaan tietäisikään, kun tulisivat kotiin.
Mutta ei hän huutaisikaan enää ... ei, vaikka kuinka etsisivät. Ja olisi
yötäkin puussa...
Ja kun oli päässyt se ajatus mieleen, niin ei se tahtonut siitä erota.
Puuhun, korkeaan koivuun, joka ulottui yli katonharjan ... ihan oksien
suojaan ... siellä olisi hauskempi olo kuin kellarin katolla ja millään
katolla. Voi, jos sinne pääsisi! Ja Elli hyppäsi ylös maasta ja juoksi
koivun luo... Paksu se oli ja oksat liian ylhäällä, eivätkä kädet edes
ympärikään ulottuneet... Ei pääse ... ei pääse! Elli kierteli koivua ja
katseli joka haaralta, mutta ei missään oksaa niin alhaalla, että olisi sille
päässyt. Kun olisi kerran alimmalle oksalle päässyt, niin kyllähän
sitten... Mutta sekin oli liian korkealla, eikä ollut kuka nostaisi.--Ja niin
täytyi olla sillä kertaa pääsemättä ja lähteä pois koko koivun luota...
Mutta yhä sinne halu kuitenkin toi puutarhaan. Joka päivä ja monesti
päivässä kesken muiden leikkien yht'äkkiä johtui koivu mieleen, ja
suoraa päätä piti juosta puutarhaan sen luo. Jos jotenkuten kuitenkin
pääsisi! Mutta eihän sitä! Jos vain alimmalle oksallekaan ... mutta
kovin oli korkealla alinkin oksa...
Pääsemättä olisi mahtanut ainiaksi jäädä, jos ei olisi muutamana
lauantaipäivänä seisonut kirkkomiehen poika puutarhan aidan takana ja
katsellut sieltä aidan yli, kun Elli koetti kiikkulaudan pukin avulla
ulottua alimmalle oksalle. Mutta ylhäällä oli sittenkin oksa, ei päässyt
koettelemaankaan...
--Mitä sinä siinä teet? kysyi poika.
--En mitään.

--Etkö pääse puuhun?
--Pääsisitkös sinne?
--Tuohonko puuhun?--Ja samassa oli poika kiivennyt aidan yli ja tullut
koivun luo.
--Kenenkä sinä olet poika?--Koetapas päästä puuhun, jos pääset!
--Mitä minä siellä? ... eihän tuo ole edes pihlajakaan ... jos olisi edes
marjojakaan...
--Muuten vaan ... koetapas päästä ... etpä pääsekään!
--Pääsen minä vaikka mihin puuhun, jos tahdon.
--Tämänkö pukin päältä hyppäät?
--Enkä hyppää ... mutta jos haet korennon tai muun seipään, niin minä
näytän.
Elli haki korennon keittiön seinämältä.
--Tuoss' on korento!--No?
--Näin vain!--Ja poika asetti korennon puuta vasten alimman oksan
varaan ja kiipesi sitä myöten ylös.
--Kyllä minäkin nyt! huusi Elli alhaalta ja hyppeli
malttamattomuudesta.--Tule alas, että minäkin pääsen!
Ja kun poika oli tullut alas ja Elli punasta hehkuvin poskin seisoi
alimmalla oksalla, huusi hän sieltä maassa seisovalle pojalle:
--Mene nyt pois, poika! Mene heti paikalla, etteivät näe, että minä olen
täällä!
Mutta poika ei mennyt ... jäi avosuin ylös puuhun katsomaan, kun tyttö
oksalta oksalle kiipesi aina ylemmäs