Panu | Page 2

tulivat he vielä hänen messuaankin kuuntelemaan ja antoivat
hänen kesäöinä nuotion ääressä kertoa itselleen tarinoita pyhistä
miehistä ja Ristin-Kiesuksesta ja Pyhästä Mataleenasta, joita tarinoita
jo seuraavana kesänä runoina lauloivat tyyniä salmia soudellessaan.
Heimot veljeytyivät, antoivatpa toisilleen tyttäriäänkin avioksi,--
munkki välitti kaupat ja vahvisti ne omilla pyhillä menoillaan. Hyvässä
sovussa he siis palvelivat kukin jumaliaan saman veden vieremillä ja
kalastelivat toisiaan kadehtimatta, ja oli viljaa vedessä molemmille.
Mutta sitten kuoli Kontojärven erakko, ja hänen kyntämänsä vainio
alkoi rikkaruohoa työntää. Sopu etelän ja pohjan miesten välillä
huononi ja hävisi lopulta tyynni, kun savolaiset asettuivat vakinaisesti
asumaan Kontojärven ympärille ja toivat toisia tullessaan. He sanoivat
maita omikseen, alkoivat kaataa laajalti kaskia ja anastivat itselleen
kalapaikoista parhaat. Syntyi sotia, joita käytiin vaihtelevalla onnella,
ja milloin oli mikin heimo Kontosuvannon haltija. Vähitellen
kaikkoutuivat kuitenkin karjalaiset pois, kun saaliskin vedestä väheni
sitä mukaa kuin savolaisten luku lisääntyi. Yhä harvemmin he enää
kalaan tulivat. Mutta kun tulivat, tulivat he toisina aikoina ja toisille
asioille kuin ennen: tulivat talvella ja toivat nahkoja kaupaksi, saaden
suolaa ja piitä ja aseita palkkioksi. Sillä tavoin syntyi, sitä mukaa kuin
asutus Kontojärven ympärillä vakaantui, sen rannalla markkinapaikka,
jonne aikain kuluessa etäisten Vienain ja Venäjän miehetkin oppivat
poroineen ajamaan.
Mutta vaikka karjalaiset olivat siirtyneetkin pois vanhoilta
kalasaunoiltaan, jäi heidän haltijansa kuitenkin vanhalle paikalleen
asumaan. Ei yksikään kauppamatkoillaan kulkeva karjalainen sen
ohitse astunut pistäytymättä sen puiden siimekseen ja heittämättä
rahoistaan osaa kiviseen maljaan, joka oli pyhän puun juurelle asetettu
jumalan uhria vastaanottamaan. Siitä tuli aikaa myöten rikas haltija,

sillä sen antama kauppaonni oli suuri, suurempi usein yhtenä päivänä
kuin oli ollut ennen kalaonni kokonaisena kesänä, niin ettei enää
taaskaan ollut nurkumista kenelläkään. Eikä uskaltanut kukaan jumalan
aarretta anastaa, sillä taru kulki sellainen kontojärveläisten kesken, että
syttyy sota ja puhkee vaino ja viha liekehtimään, jos äyrinenkään katoo
Karjalan jumalan vanhasta aarteesta.
Mutta muuttuivat aikain kuluessa uskot ja hallitukset. Luterilaisuus
hävitti pyhimysten kuvat, ja uhripuut hakattiin maahan. Revittiin
myöskin erakon vanha kappeli ja sijalle rakennettiin rukoushuone,
jonne piispa kerran pari vuodessa lähetti papin jumalanpalvelusta
pitämään. Vuosittain lähetti myöskin kuningas voutinsa veroa
kantamaan, ja uhripyhätöstä katosi jumalan aarre. Eikä kestänyt kauan,
ennenkuin syttyi sota. Venäläisten karatessa rajan yli Suomeen olivat
karjalaiset heille oppaina ja asetovereina, ja kun entiset kalastustoverit
ja kauppaystävät tapasivat toisensa metsissä, vinkuivat vihaiset nuolet,
eikä kukaan muistanut enää sitä rauhaa olleenkaan, jonka entisinä
aikoina elänyt erakko oli kahden heimon välille rakentanut.
Vuosia oli autiona Kontojärven poroksi poltetun kirkon ja kirkonkylän
paikka. Itsekseen kohisi koski, loiski laine ja humisi metsä, ja
asumattomat korvet erottivat pitkiksi ajoiksi toisistaan savolaiset ja
karjalaiset.
Mutta taas vetivät yhteiset edut ja tarpeet heitä toisiinsa. Taas
rakennettiin tuvat ja saunat ja kirkko, entistään suurempi. Joukoittain
tuli savolaisia isiensä asuinpaikoille, ja heitä seurasi pappi ja vouti
vakinaisina asujina, ottaakseen toinen Jumalalle, mikä oli oleva
Jumalan, ja toinen kuninkaalle, mikä oli oleva kuninkaan. Karjalaiset
laskettiin veronalaisiksi ja kastettiin, mikä heistä kastetuiksi saatiin, ja
nyt kuuluivat riitaveljet samaan kihlakuntaan ja samaan pitäjään.
Mutta suuri ei ollut karjalaisista sato valtakunnalle, ja vielä pienempi se
oli kirkolle. Metsissään he elivät omaa elämäänsä ja palvelivat omia
jumaliaan. Harvoin heitä nähtiin kirkon seutuvilla muulloin kuin
suurilla talvimarkkinoilla, jonne tulivat kuin tuiskuna ylimaistaan
hiihtäen ja katosivat taas kuin pyrypilvi kauppapäiväin päätyttyä.
Heillä oli siellä suuri kylä useiden päivien hiihtomatkan päässä
Kontojärven kirkolta lähellä Maanselän lähdevesiä ja vieraan
valtakunnan rajaa. Talvella kulki tie sinne soita pitkin, läpi laidattomien
korpien, poikki hiekkaisten harjujen ja yli huimaavien vaarojen; kesällä

koskia sauvoen ja suuria soikulaisia selkiä soudellen. Mutta harva oli se
vieras, joka heidän maassaan oli käynyt. Kirkonkylän asukkaiden ja
muiden Savon miesten asiat olivat aina etelään päin, eivätkä oravan
nahkain ja muiden turkisten ostajatkaan menneet Kontojärveä
pohjoisemmaksi. Ainoastaan metsäin kävijät joutuivat joskus
karjalaisten kyliin milloin eksyksissään, milloin ilveksiä, susia, karhuja
tai hirviä vainotessaan. Ei sanottu olevan hyvä niille taipalille lähteä;
kolme oli vaaraa voitettavana: tulinen koski tulisessa joessa, jonka
tulikivellä istui tulinen kokko, tulinen kuoppa keskellä kaitaisinta
kannasta kahden pohjattoman suon välissä; pilviin ulottuva rauta-aita,
jonka veräjätä kipeniä haukkuva susi-ilves yöt ja päivät vartioi. Mutta
ne, jotka olivat käyneet, ne kertoivat, että perillä asui siellä suuri
sukukunta ison järven rannikoilla ja sitä ympäröivien korkeiden
vaarojen rinteillä. Sukukuntaa johtamassa kuului olevan vanha
tietäjäsuku, jonka valta kulki isästä poikaan. Hän oli käräjäin istuja ja
ratkaisi vanhimpain miesten kanssa kaikki yhteiset asiat, riita-asiat ja
muut. Hän oli ylimmäinen pappi, joka uhrasi jumalille, rukoili niitä
muidenkin edestä, hankki niiltä avun ihmisille ja hoiti uhrilehtoa.
Uhrilehto oli tuuhean uhrivaaran korkeimmalla kukkulalla, suuren
selän pitkässä niemessä, josta ei saanut puuta kaataa, jossa ei saanut
metsällistä ampua ja jonka rannalla kalastaminen oli kielletty. Vielä
kertoivat metsämiehet kuulleensa kummia runotarinoita suurista
sankareista, joista pitopaikoissa illasta aamuun laulettiin ja joita kansa
hartaasti kuunteli. Lapsensa toivat he joskus kirkolle kastettaviksi,
mutta kotiin tultua pesi tietäjä kastetun päästä pyhän veden ja kastoi
uudelleen uhrivuoren huipulla olevassa oman jumalansa lähteessä ja
antoi lapselle uuden nimen.
Tiesihän kuninkaan vouti kaikesta tästä, ja tiesi pappikin. Mutta
molemmat antoivat