Panu

Panu

The Project Gutenberg EBook of Panu, by Juhani Aho This eBook is
for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Panu
Author: Juhani Aho
Release Date: October 25, 2004 [EBook #13850]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PANU ***

Produced by Tapio Riikonen

PANU
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1921.

»Jos esi-isillämme alkuansa lienee ollutkin parempi tieto Jumalasta ja
hänen vaikutuksestaan maailman hallinnossa, niin se tieto vähitellen
hämmentyi tarun sekaiseksi taikauskoksi, joka esivanhemmillamme
pakanuuden aikana oli vallallansa.»
E. Lönnrot.

I.
Kontojärven kirkko on siinä, missä koskirikas Kontojoki, etäisistä ja
vuorisista ylimaista tullen, katkaisee korkean Kontoharjun, kuohahtaa
rajuksi putoukseksi, leventää väylänsä ja avartuu pienoiseksi
suvantojärveksi jatkaakseen siitä sitten matkaansa virtojen, salmien ja
yhä laajenevien selkien kautta suuriin alavesiin. Kirkko on ahteen
tapaisella töyräällä, tasaisella kentällä, jonka takana kohoaa korkea,
suuria honkia kasvava vuoren selänne.
Lähellä kirkkoa on pappila ja sen ympärillä pienoinen kirkonkylä
taloineen ja peltoineen, mutta toisella puolen suvantojärven virran
niemessä on kaikkia muita komeampi kuninkaan voudin kartano.
Vaikkakin kirkon ympärillä ja voudin niemellä on peltoja ja
luonnonniittyjä siellä täällä järven rannalla, ei seutu vielä kuitenkaan
ole vakaantuneen viljelyksen hallussa. Metsä ulottuu useimmin paikoin
rantaan saakka, ihan kirkon aidan takana on vielä kannokkoa ahoa, ja
kaski on hakattu heti pappilan ulkohuoneiden taa. Talot ovat pieniä
kuin uudistorpat. Synkkä, metsäinen sydänmaa leviää niin pitkälle kuin
silmä kantaa. Harjulta kirkon takaa näkyy etelästä päin savuja
kohoilevan, kesällä kaskista ja talvella tupien lakeisista, mutta
pohjoisessa ja idässä ovat erämaat asumattomat, korkeiden vaarain
väliset suot ja notkot kasvavat vain havumetsää, ja honkien rungot
ruskottavat yksitotisesti aamun ja illan paisteessa. Etelästä päin tuo
kyllä talvisin kaitainen rekitie kirkonkylään, mutta päättyy siihen, ja
siitä jatkuu ainoastaan ujo suksen latu, joka korpimaille päin ujuen
näyttää, että on ollut sinnekin joku kulkeva; mutta suurimman osan
talvea on sekin ummessa, jolloin asuttu maailma näyttää Kontojärven
ympärillä olevan lopussa.
Kirkko, joka on rakennettu paksuista, silittämättömistä ristihongista ja
luukuilla varustettu, on tällä paikalla toinen, mutta pappila on vasta
ensimmäinen. Katolisen ajan lopulla oli pienoinen sydänmaan kappeli
rakennettu sille sijalle, missä nyt seisoo uusi ja isompi luterilainen
kirkko. Sen oli siihen omin käsin salvanut hurskas munkki, joka
eteläisiltä ilmoilta tullen ja kalastajain kera suuria vesiä soudellen oli
asettunut tähän asumaan. Kun hänen seuralaisensa, kaikki savolaisia
erämaan kävijöitä, pysähtyivät lohirikkaan kosken alle kalastamaan,
metsästämään ja kaskeamaankin, pysähtyi hänkin, ja kun he veistivät
kalasaunojaan rannalle, veisteli hän vähän matkaa ylempänä kappelinsa

seiniä.
Maalle noustessaan olivat tulokkaat tavanneet havumajoja hiukan
matkaa rannasta, tulensijoja ja jälkiä aikaisemmasta asutuksesta. Ja kun
he tutkivat rantoja ja metsää tarkemmin, löysivät he järven ja virran
niemestä tuuhean kuusikon, jonka keskellä oli karsituita puita ja puissa
oksiin ripustettuja suurten kalojen luurankoja, metsäeläinten nahkoja ja
pääkalloja. Kuusikon sisässä oli vielä puun ympärille rakennettu
aittanen, jossa näkivät kivimaljassa hopearahoja kiiltävän.
Mutta tuskin he olivat ehtineet kirveensä iskeä pakanallisen uhripaikan
ikihonkiin, kun hyökkäsi miehiä metsästä ja toisia tuli koskea alas
viilettäen. Siinä syntyi tappelu, ja verta jo vuoti. Mutta kun munkki
kuuli kahakan, niin ruuhellaan suvannon poikki souti ja sai sovinnon
aikaan. Valmistettuaan aterian järven rannalle tarjosi hän savolaisten
puolesta karjalaisille ikirauhan niillä ehdoilla, että toinen ei toisen
kalastusta häiritsisi ja että jos Karjalan miehet sallisivat rakentaa
Neitsyt Maaria emoselle kappelin, jättäisivät Savon miehet rauhaan
heidän haltijansa pyhätön.
Eikä näitä ehtoja rikottukaan munkin eläessä eikä pitkään aikaan hänen
kuolemansa jälkeenkään. Kummallakin heimolla oli vakinaiset
asuntonsa loitolla yhteisestä kalastuspaikasta. Savolaiset palasivat
talveksi suveen päin, jossa heillä oli talonsa ja tavaransa, ja karjalaiset
poistuivat pohjoista kohti, jossa heillä korpien, soiden ja monien
koskien takana kuului olevan asuntopaikkansa.
Munkki yksin jäi erakkona saunaansa lähelle kappelia asumaan ja
yhteistä aarretta vartioimaan.
Paljon oli erakko vanhus nähnyt riitaa ja taistelua kristittyjen ja
pakanain välillä. Nuoruutensa päivinä oli hän ollut mukana Hämeen
pakanallisia uhrilehtoja maahan kaatamassa ja miekalla pakottamassa
kansaa oikean uskon kuuliaisuuteen. Mutta vähäisen oli hän siitä
nähnyt menestyksen: oli nähnyt kastamattomien kastetuita sukulaisiaan
kiduttavan, juoksuttavan heitä kuoliaaksi uhripuitten ympärillä ja sitten
metsiin pakenevan. Nyt tahtoi hän voittaa hyvyydellä ja ottaa Herransa
haltuun ainoastaan ne, jotka mielisuosiolla siihen taipuvat. Eikä
kulunutkaan kauan, ennenkuin hän näki taimia niihin hedelmiin, joiden
hän toivoi tuleentuneina kirkon helmaan putoavan.
Kevään tullen saapuivat taas molemmat heimot eri haaroiltaan. Ja
kalastettuaan kukin apajoillaan kantoivat kristityt rannalla seisovan

Pyhän Henrikin kuvan eteen osuuden saaliistaan, samalla kun pakanat
veivät Vellamon antimista upeimman uhrikarsikkoon ja sen pyhän
puun oksaan ripustivat. Kun pyhä savu suitsusi erakon kappelista, jossa
hän polvillaan luki messujaan pyhän neitsyen kuvan ääressä, tuprusi
uhripadan alta savupilvi pyhän lehdon helmasta, jossa tietäjä lepytteli
haltijoita yhä paremman kalaonnen antamiseen. Ja kun kalaonni sattui
huono karjalaisille, niin saattoi tapahtua, että he tulivat munkin luo ja
hänen pyhimyksiinsä turvautuivat ja kantoivat niille antimiaan. Kun
sopi, niin