Pakolaisen päiväkirja | Page 3

eteenpäin!" kaikui yhtenään pölyisellä maantiellä.

Sikolaumaa ajettiin ylös päin.
Kolme ajajaa taisteli sikojen kanssa. He olivat kaikki kolme lihavat ja
likaiset; isot vaskisoljilla ja nahkahihnoilla koristetut reput rippuivat
heillä selässä.
Raskaat, mustakarvaset elukat käydä kömpelöitsivät vastahakoisesti
hiljaksensa eteenpäin; välistä seisahtuivat keskenänsä häyhyilemään,
hirveän rumalla röhkinällään kääntäen huomion puoleensa. Missä
lätäkön tapasivat tiellänsä, siinä laskeutuivat rypemään, kunnes ajajat
saivat heidät siitä taas tuonnemmas ajetuksi. Toisinaan karkasi yksi tai
kaksi sikaa pois laumasta; paimen juoksi niiden perässä aina puoleen
tuntiin asti, ennenkun sai heidät karjaan peruutetuksi.
Pää-ajaja oli pitkä, päivettynyt mies. Hänen rasvasta kiiltävät hiuksensa
häilyivät silmillä; niskassa riippui likanen vaippa, joka kovan helteen
vuoksi oli vaan toiselle olkapäälle heitettynä. Jaloissa hänellä oli
pauloilla kiinitetyt varvikkaat, kädessä suuri lyijy-kenkäinen sauva, ja
olallaan hän kantoi tinahela-vartista ajo-ruoskaa.
Toinen alapaimenista oli vanha, matalahko mies. Syvään painettu hattu
peitti hänen lyhyeksi kerityn tukkansa; hatun alta vilkkuivat hänen
elävät silmänsä, ja ryhmyistä sauvaansa veti hän sian-paimenten tavoin
perässään.
Toinen alapaimen oli verevä nuorukainen. Hän juosta nilkutti
haavotetulla jalalla reuhaavan lauman ohella ja heitteli rohkeasti
sauvallansa niitä sikoja, jotka järjestystä tuntematta jättäytyivät jäljille
karjasta.
Röhkyvän lauman ääressä kulkivat ärjyen nuo kolme ajajaa. Pää-ajaja
järsi kädessään puoleksi paahdettua turkin-vehnän (kukaritsan) tähkää,
vanha alapaimen huimi alakuloisesti pitkällä ruoskallaan, nuorempi
käydä ketkutteli nilkuttaen ja vihellellen kipeällä jalallansa, vältellen
tien kuoppaisimmat kohdat.
Ja minusta näytti, kun kävelin heidän ohellaan, juuri kuin kaikkein
kolmen kasvot olisivat minulle tutut entisistä paremmista ajoista.

Tuo pitkä mies pauloilla kiinitetyissä varvikkaissa vivahti jonkun
näköön, joka valtiopäivämiesten seuroissa oli ensimäinen sulotar, oikia
naisen perikuva ja salonkien ihanne, jonka vaatteet aina olivat tehdyt
uusimman muodin ja paraimman ma'un mukaan, ja jolle ei koko
Pest'issä osattu keittää maittavaa ruokaa kuin yhdessä ainoassa
paikassa.
Tuon valkotukkaisen alapaimenen kasvot muistuttivat erästä vakaista,
uskaliasta miestä, jonka muotokuva on nähtävänä isänmaan-ystäväin
asumuksissa, joka niin monta kertaa kuuli kätten taputuksen kaikuvan
puheillensa lehteriltä, -- rohkeamielinen, jäykkäluontonen mies, joka ei
taipunut minkään mahtikäskyn mukaan, tulipahan ylähältä taikka
alahalta.
Ja tuo viheltäväinen, nilkuttavainen nuorukainen oli hyvin erään sangen
rikkaan miehen näköinen, joka jo oli naimisiin mennyt ja siitä pitäin
yhtä mittaa lempiviikkoja viettänyt, joka niin sanoakseni käsillään
kanniskeli puolisoaan ja jolle tämä joku aika sitten synnytti pojan niin
isänsä näköisen kuin suinkin olla taitaa.
Kesän uuvuttavassa helteessä nuo kolme paimenta hikoillen ajoivat
laiskoja, likaisia eläimiä sakean pölypilven keskellä. Heidän vaatteensa
olivat täynnänsä vesimeluunin tahreita, kasvoilta valui hiki alas... Hoi,
eteenpäin, hoi, eteenpäin!
Päiviä kului, viikkoja vieri. Pääsivätpä viimein vaivaloisen
ponnistuksen perästä nuo kolme sian-ajajaa muutamaan kaupunkiin.
Tulipa vastaan heille matkustavainen, joka asui siinä kaupungissa. He
seisahuttivat hänen, puhuttelivat häntä.
Ensimäinen häneltä kysäisi: "tiedätkö täällä taloa, jossa kaunis nainen
asuu, kaunihin koko kaupungissa? Mitä tiedät hänestä?"
"Tiedän hyvinkin", lausui matkustavainen; "siinä talossa iloisesti
eletään, ei siellä koskaan vieraita puutu, koko yökaudet kaikuu siellä
soitto. Älkää siitä kauniista naisesta olko millännekään; kyllä se
itseänsä huvittelee."

Lausuipa siihen se vanha mies: "naisesta puhut, joka on edessäs".
"Tunnetko tuota toista naista? Ei hän suuresti rakastanut miestään, vaan
olipa syynsä siihen, että häntä kunnioitti se kylmä, tuleton vaimo. Mitä
sanovat ihmiset hänestä?"
"Et tunne sitä vaimoa hyvin sinä eikä mailmakaan. Hän suri paljon
miestään, tuli murehesta mielipuoleksi ja vietiin hulluinhuoneesen".
Viimein nuorukainenkin rupesi tiedustelemaan.
"Nuori vaimo asui pienen lapsensa kanssa vähäisessä, matalassa
majassa. Kaunis punaposkinen oli vaimo kuin lapsikin. Kuinka on
heidän laitansa?'
"He eivät enää siinä pienessä majassa asu. He ovat muuttaneet vielä
ahtaampaan asumukseen. Tuolla lepäävät kalmistossa, yhdessä
haudassa, yhdessä arkussa..."
Nuo kolme sian-ajajaa silmäilivät toisiaan. Kyyneleet vierivät heidän
ahvoittuneilla kasvoillaan. Itkien kysyivät toinen toiseltaan: "vieläkö
nyt lähdemme edespäin maata kiertämään?"

IV.
Sota-översti ja kasakka.
Matkatoverini kanssa olimme pukeutuneet hevoispaimeniksi.
Pyöreäperäinen hattu ylös käännetyllä röydällä, leveähiainen paita,
liinaiset liehuttimet, vyössä rippuva koriste tupakkikukkaroineen,
tuluksineen, -- kas siinä oli koko pukumme.
Pölyisin, päivettynein kasvoinemme olisimme varsin hyvin voineet
talonpoikaisista teikareistakin käydä.
Arad'issa valtiopäivämiestä kehoittivat pelästyneet virkaveljensä, että
huulipartansa ajamalla tekisi itsensä tuntemattomammaksi.

Tuo mies hyvänen oli pahasti säikähyksissään, otti partaveitsen
käteensä, istui peilin eteen, väänsi viiksiänsä toista oikealle, toista
vasemmalle puolen, -- kyynel vieri silmästä; -- hän pani pois
partaveitsen: "miks'en yhtä hyvin kaulaani leikkaisi?" lausui hän, ja
huuliparta jäi ajamatta.
Kolme hyvää talonpojan hevosta oli asetettuna kärryjemme eteen;
molemmat istuimme kuskinlaudalla; vieressämme lerkkui viinaleili ja
eväslaukku kantohihnoineen. Siinä oli sianlihaa ja leipää viideksi
päiväksi.
Eräällä syrjätiellä Bihar'in läänissä tapasimme yhtenä päivänä edellä
puolenpäivän muutaman kummannäköisen, pienen miehen. Nähtävästi
hänkin oli pakolainen. Hänellä oli korkeapesäinen hattu päässään,
kasvot olivat nenästä korviin asti parrasta paljaat, jonka kautta hänen
leukansa pienten poskipäitten suhteen oli kuvattoman suuri ja hänen
vieläkin leveämpi suunsa näytti aivan kummalliselta. Frakki ei ollut
hänelle tehty, vaan oli niin iso, että sen puoleksi ylös käännetyt hiat
ulottuivat kynsien neniin, kun hännät sitä vastoin sievästi siepottelivat
kantapäissä. Harmaiden housujen lakkarista kurkisteli, nähtävästi
taki-tahallaan niin siihen pistettynä, hirveän suurien saksien
kaksikorvainen kahva.
"Tuopa mies pitää saada kanssamme", sanoin minä toveriini kääntyen.
"Jos hänen otamme kärryillemme, voipi jokainen näkevä luulla hänen
ottaneen meidät kyytimään.
"Ettekö ota minua mukaanne, maamieheni?" huusi mies kaukaa meille.
"Kernaasti, jos