Manasse Jäppinen | Page 8

sai jaloista irti.
Jälestä seurasi kivi- ja palikkasade ja haukkumasanojen tulva.
Hengästyneenä pelastui hän metsän suojiin, pysähtyi ja uhkaili siinä:
»Kunhaan nyt tulisivat, niin eivätköhään näkis!»
Hän hillitsi vihaisia, voimakkaita nikahduksiansa ja jatkoi entistä
synkempänä:
»Ja kunhaan mie hain Hikun avuks niin nähööt eivätkö sua selekääsä!»
Se toivo tyynnytti hiukan mieltä. Hän teki pajunkuoresta vyön, veti
sillä housunsa kireälle ja lähti entistä tukevammin taivaltaa
pullittelemaan polkua pitkin.
* * * * *
Hän käveli kauan. Viimein alkoi ilta hämärtyä. Öinen metsä häntä
peloitti ja niinpä painuikin hän aivan tahtomattansa, kuin
huomaamattansa isänsä huonetta kohti.
Mutta ei hän lähestynyt sitä taloa katuvin mielin. Päinvastoin. Turvaa
hän vain sieltä haki yötä, pimeyttä ja kylmää vastaan. Huoneiden

takana hän piilotteli ja mietti mihin kätkeytyä: navetan ylisillekö
heinäläjään, vai riiheen olkien sekaan.
Mutta ei kumpikaan sopinut. Hän pelkäsi pimeässä yksinäisyyttä,
varsinkin kun riihessä oli pidetty ruumista ja navetan ylisillä oli kerran
kummitellut. Hän oli siis joutunut maailmalle lähdettyänsä ensiksi
asuntopulaan.
Äkkiä välähti toki valo: Hän hiipi sikopahnaan. Siellähän oli hänen
hyvä ystävänsä, talon iso sika, jota hän oli syötellyt, syyhytellyt,
sitoutunut siihen toveruuden siteillä.
Ja miten hyvä ja lämmin siellä olikin. Pahnan permannolla oli polven
korkeudelta puhtaita pehkuja. Sikakin tunsi hänet. Hyvillä mielin nousi
se makuultansa ja tuli luo. Olihan se tottunut häneltä saamaan
syyhytystä, joka on sian autuus. Sitä odotti se nytkin ja kun Manasse
viivytteli, seisoi synkkänä, nykäsi se jo kärsällänsä pohkeesen ja pyysi,
ääntäen:
»Yh!»
Mutta ei hievahda Manasse; kohtalolleen vain siinä suututteli. Sika
nykäsi uudestaan ja pyysi:
»Yh ... yh!»
Silloin potkasi Manasse sitä kärsään ja äänsi ynseästi:
»Mää siitä, eläkä tongi jalakaa!»
Sika aivan oudostui moisesta. Eihän Manasse ollut koskaan sillä tavalla!
Epätietoisena katsoi se häneen ja kyseli ystävällisesti syytä, äännellen:
»Yh ... yh ... yh?»
Silloin selkeni taas Manasselle oma asiansa. Hän vihastui ja uhitteli
siallekin:
»Vaikka miten yhkä niin en mää kouluun!»
Ei ymmärtänyt sika. Päätänsä vaan punoi ja nähtyänsä, ettei asiasta tule
sen parempaa selvää, heitti sen ja rupesi rauhallisena tonkimaan
pehkuläjää. Sekin ärsytti Manassea ja hän vannoi sialle tosissaan,
täydestä sydämestä:
»Ja vaikka miten tongi niin en luve... Vaikka koko pahna tongi nurin
niin en sano iitä.»
Niin he väittelivät. Suurempaa toraa ei toki syntynyt, sillä sika oli
kylläinen, kaikkeen tyytyväinen. Se myöntyi kaikkeen, ilmoittaen
myöntymisensä alistuvalla:
»Yh, yh, yh!»

Viimein se saikin kyllänsä asiasta, kaivoi pehkuihin kuopan ja laskeutui
siihen yömakuulle, aivan Manassen jalkojen viereen. Hetken seisoi
vielä Manasse, mutta kun pahna alkoi pienetä, aleni hänen mielensä.
Hän haki jo sian toveruutta; istahti sen viereen pehkuille, otti tikun ja
alkoi sillä sikaa syyhytellä.
Sitä sian autuutta! Nyt aivan maatapannessa! Ei koskaan elämässä ollut
se moista autuutta uneksinutkaan. Se käänsi kuvetta, kellisti
vatsapuolensakin niin että jalat olivat pystyssä, nautti ja ilmaisi
mielihyvänsä kiitollisilla:
»Yh, hyh, hyh, hyh!»
Niin jatkettiin pimeään asti. Vihdoin voitti uni Manassen ja hän
kallistui siihen sian viereen öiseen lepoon.
* * * * *
Rauhallisena oli kotona sillä välin eletty iltaan asti. Sekä isä että äiti oli
oikeastaan tyytyväinen, kun olivat selvinneet asiasta niin vähällä:
tarvitsematta paljastaa omaa avuttomuuttansa. Ei liioin poikaa kaipailtu
päiväsaikaan, sillä hänen matkoistansa ja elämästänsä ei yleensä suuria
välitetty. Oltiinpa hyvilläänkin, jos tämä perillinen oli aina koko
päiväkauden poissa. Säästyihän sillä ajalla ruoka, jota Manasse, kuten
yleensä koko Jäppis-suku tarvitsi tavallista suuremmassa määrässä.
Mutta iltasella maatamenon aikana huomasi Anna Doroteea että talosta
puuttui jotain. Vieläpä hän asiasta selvän otettuansa huomasi että
puuttui juuri Manasse, hän jonka lukujen takia oli kulutettu miltei koko
päivä. Mies toki arveli:
»Ka tottapahaan tuloo kun on kerran männä osannut!»
Mutta ei tullut poika. Yö pimeni. Jo oli alettu riisuuntua. Anna
Doroteea hoikki ovelta mutta turhaan. Hän jo suututteli:
»Pahanhengen kakara!... Ei oo kuin yks vuan, mutta onpaan siitää ristii
ja riesoo, jotta ei oo enee yön lepuu, ei päivän rauhoo!»
Lopulta joutuivatkin he ajattelemaan, että mihinkä poika nyt on yöksi
jäänyt. Isä sitä ei tosin jaksanut järin selvästi ajatella, mutta oli toki
päässä taas jotain tupakansavun tapaista ajatuksen pahaista.
Mutta vihdoinkin hoksasi vaimo. Se muisti asian, löi reiteensä ja
huudahti:
»Pahanhengen elävä! Sehän niät uhkasj hypätä kaivoon, jos hänet
pannaan sanomaan ii!»
Savu selkeni isänkin päässä, ei tosin tajuttavaksi, mutta toki sen verran,

että hän aavisti tässä olevan ehkä vakavankin asian. Hän otti aivan
silmälasinsa, pani ne lattialla seisten päähänsä, katsoi niiden läpi otsa
kureessa ja sanoi kirkonmiehen vakavuudella:
»Sanoko se hyppeeväsä kaivoon?»
»No etkös sie nyt sitä ihe kuullut», ilmestyi vaimoon jo sitä doroteeaa:
äkäistä, reimaa eukkoa. Mies katsoi nyt lasiensa alitse ja vahvisti:
»Taishaan se juukelj sanuu!»
Äiti alkoi jo hätääntyä. Olihan Manasse hänen ainoa poikansa. Hän jo
ynseili matkien:
»Taishaan se sanuu!»
Hän touhusi ja kiihtyi. Nyt hän jo soimaili miestänsä tosin hillitysti
riidellen.
»Kiusovaakii lasta sillä tavalla, jotta alakaa keskeltä kirjoo ... ja vielä
iistä asti ... vaikka muut imeiset alakaat aasta!»
Kirkonmiehen pääsavut menivät aivan sekaisin. Entistä epäselvemmin
näki hän lasiensa läpi ja koki selittää töhertää:
»Ka siinähään se on