Manasse Jäppinen | Page 7

pentunj piähän!»
Hän pani lasit takaisin tupakka-astiaan, uhkasi viedä poikansa
koulumestari Pietari Isaskar Touhusen kouluun ja jatkoi vannoen:
»Mie en mää muanrakoon ennen kun oon suanut pojan piähän iin niin
lujaan jotta se seisoo siellä suorana ja pois piäsemättömänä kuin
virstapahas tuolla muantien varrella.»

IV.
Nyt hän oli ulkona, vapaudessa ja mietti pelastusta. Kauheinta oli
asiassa vielä se, että isä oli aikonut viedä hänet koulumestari Pietari
Isaskarin kynsiin. Ajatella että hänen täytyisi nyt erota Hikustakin,
jättää kaikki yhteiset huvit, jopa salaperäiset tupakoimismatkatkin,
jotka juuri äsken oli alettu ja jotka siis viehättivät uutuudellansa.

Väkisinkin pakkasi sitä ajatellessa itku kurkkuun. Navetan ylisille
piiloutuneena veteli hän hiljaista itkua ja vannoi sen seasta:
»Mutta mie vuan en mää sen kouluun.»
Välillä pyyhkäsi hän hihalla nenänsä alukset ja jatkoi sitte:
»Ennen mään vaikka minne ... vaikka karkuun lähen ennen kun lähen
kouluun.»
»Ööö ... ö-ööö ... ö-ö-ö-ö-öööö!» tulla jurasi taas päättäjäisiksi.
Jäppis-suvun luonto alkoi hänessä nousta. Hän varustautui panemaan
lujan kovaa vastaan. Aivan veressä oli hänellä halu säilyttää suvun
vanha perintö ja maine: lukutaidottomuus. Nyt hänessä oli Jäppistä ihan
kylliksi kerraksensa, eikä hän Manasse-nimeänsäkään nyt liian
taipuvaisuuden kautta häpeään heittänyt.
* * * * *
Ja viimein kävi mieli niin umpimähkäiseksi, että hän aivan mitään
selvää ajattelematta päätti jättää isänsä huoneen ainiaaksi. Vihaisena,
itkun jälkinyyhkytykset kurkussa lähti hän nyt sieltä. Ei hän lähtenyt
tuhlaajapojan tavoin, s. o. vieden perintöosuutensa mennessänsä. Ei.
Hänellä ei ollut suolivyötäkään, vaan näpissänsä kannatti hän repaleisia
housujansa. Kernaammin lähti hän isänsä luota samoin mielin kuin
Kain kerran Herran edestä: synkkänä, kulkijaksi ja pakolaiseksi aikoen
ja mielessä ainoastaan katkerat muistot.
Niin kävellä pullitteli hän metsätietä myöten, yhä vain isänsä majasta
loitoten ja saapui jo eräälle tutulle aholle, joka oli kylän poikien
yhteinen leikki- ja tappelukenttä.
Ja eikös nytkin siinä leikkinyt kolme poikaa, Atte, Mooses ja Sikko. Ne
olivat tehneet pikku-kivistä kirkon, jossa oli korkea torni ja tornissa
palikoista tehty risti. Riemastuneena huudahtihe Atte tulijalle:
»Voi, Manasse!... Tule, katso Manasse kun meillä on kirkon tapulj!»
Synkkänä lähestyi Manasse. Kotvan seisoi hän leikkitornin vieressä,
katse siihen väännettynä ja mieli uhmaavana. Koko maailmalle hän oli
nyt synkkä umpimähkään. Mooses kehui:
»Siullapa, Manasse, ei oo niin korkiita tapulii!»
Se ärsytti. Toisia poikia se taas riemastutti. Ilon ja ylpeyden vallassa
hyppi Atte ja riemuitsi:
»Manasse!... Hih!... Hih!... Hih!»
Se tarttui toisiinkin. Kaikki kolme alkoi hyppiä riemuissansa ja kirkua:
»Manasse!... Hih... Ih!... Hih!... Manasse!»

Mutta nyt oli Manassen mitta täysi. Hän nykäsi tapulia varpaallansa ja
tuossa tuokiossa oli se rauniona.
»Saakelj!» kirosi jo silloin viisivuotias Mooses.
»Mitäs sie hihkut!» puolustautui synkkä Manasse ja uhkasi:
»Vaikka oisj vielä isomp tapulj, niin senkii särkisin.»
»Säreppäs!» oli vastauhkaus.
»Sären kyllä!» uhitteli Manasse ja yltyi lisäämään:
»Ja kirkon tapulinii sären, niin mitäs osaat!»
»Säreppäs, tokko tohit!» kiivastuivat jo mielet. Se kiivaus nosti vain
Manassessa Jäppisluontoa.
»Uhallakii sären!» uhkaili hän ja vannoi:
»Ja koulumestarin mökinkii kun sären, niin et maha mitään!»
Mielet alkoivat kuohahdella. Pieni, tanakka Mooses oli alkanut asetella
kiviä uudelleen torniksi, mutta sitä ei Manasse nyt voinut sietää. Hän
potkasi uuden rakenteen aivan hajallensa. Mooses kirosi
perhana-sanalla ja yritti jo hyökätä käsiksi, mutta sai ainoastaan
potkaistuksi, sillä Manasse torjui hyökkäyksen nyrkin iskulla ja uhkaili
sen annettuansa:
»Ja vaikka sären ihan kaikki mitä vuan on ... talot ja mökit ja ihan
kaikki, niin koitappas tokko uskallat lyyvä!»
Mutta toisetkin olivat jo valmiit. Kuului jo Manasseen tähdätty
haukkumasana:
»Risahousu!»
»Ja sie ihe räkänenä!» vastasi Manasse, vetäen samalla sieramiensa
sisustan näytteet takaisin piiloon. Itkussasuin jatkoi nyt Mooses
haukkumista, sanoen surkealla äänellä:
»Beltsebuubin poika!»
Mutta sitä ei Manasse koskaan sietänyt. Kuin peto nousi hän nyt isänsä
kunnian ja samalla koko Jäppis-suvun kunnian puolesta, sillä se nimi
oli, kuten myöhemmin huomaamme, tullut isälle erehdyksessä ja oli
suvun ainainen kiusan kappale. Vihaisesti väänsi Manasse jo silmää ja
kun Mooses vielä lisäksi heristi kepillä, syöksyi hän sen niskaan ja
alkoi murikoida.
* * * * *
Oikeastaan toiset katselivat tätä tappelua alussa syrjästä. Pikku Mooses
piti puoliansa puremalla ja huutamalla. Manassella oli vielä housuista
paha riesa: toisella kädellä täytyi niitä pidellä.

Mutta hyvästi hän antoi. Hän antoi täydestä sydämestä. Atte katseli
kädet housuntaskussa, lämpeni ja innostui. Kerrankin kun Manasse
antoi oikein nasevan nyrkiniskun, pääsi häneltä aivan ihastunut
äännähdys:
»Voi saatana!»
Mutta silloin käänsikin Manasse vihansa huudahtajaan.
»Ja vaikka ihellesj annan, niin suat!» uhkaili hän Attea. Tämä vastasi
ärsyttävästi:
»Annappas!»
»Annan kyllä!» menetti Manasse malttinsa, tarrasi kiini ja alkoi
murikoida.
Mutta nytpäs sekaantui asiaan koko joukko. Kolmen miehen voimalla
rynnistivät he. Siinä oli mylläkkää, huutoa, kiroilua. Vedettiin tukasta,
itkettiin, haukuttiin. Viimein putosivat Manassen housut kinttuihin.
Hän sotkeutui niihin, kaatui ja joutui piestäväksi.
Manasse-raukka! Kuin peto piti hän toki siinäkin pitkällänsä puoliansa.
Sattumalta onnistui hän potkaisemaan Moosesta leukaan. Se alkoi
huutaa, piteli suutansa, luullen sieltä verta tulevan ja loittoni
tappelupaikalta. Nyt onnistui Manasse purasemaan Attea. Se kirosi ja
hyppäsi ottamaan keppiä voidaksensa maksaa.
Mutta nyt pääsi Manasse polvillensa. Kiireesti nosti hän housut oikeaan
asentoon ja ne näpissä alkoi hän painaa pakoon, minkä