Manasse Jäppinen | Page 9

iikii ihan aan hännässä kieppumassa ja seistä
tojottamassa, kuin mustalainen morsiimessa vieressä. Niin jotta ei nyt
tuon väljmatkan tautta ois tarvinnut kaivoon hypätä!»
Mutta ynseä oli Anna Doroteea. Miestänsä matkien toraili vaimo:
»Yyy, siinä vielä! seistä tojottamassa!»
Hän viskasi kattilan korvoon likoomaan, että huttu pohjasta irtautuisi ja
toraili:
»Oot ihekii niin tuhma kuin piätön ii uapisessa... Ja sittäkii vielä siinä
puolustauvut, etkä yhtää häpii!»
* * * * *
Mutta emme ryhdy kuvailemaan asian yksityiskohtia. Puolisot olivat jo
rientäneet kaivolle. Äiti hoikki sen syvyyteen ja isä tarkasti sitä
syvyyttä silmälasiensa läpi, valittaen:
»Juukelin lasit kun eivät nyt näytä enee mitään!»
Eikä hän olisi voinut kaivosta nähdä mitään ilman lasejakaan sillä
kaivo oli syvä. Vettäkin oli siinä nyt yli viisi syltä. Hätäytynyt äiti
valitteli:
»Hukkusjhaan tuohon tuommoiseen syvyyteen jo ihe järven kalakii,
suati tää nyt imeisen laps!»
Koettiin haroa ja tunnustella seipäällä, mutta eihän mikä seiväs
ylettynyt semmoiseen syvyyteen. Taas antoi äiti tulla toraa:

»Rankaisoohan se jo Jumalakii kun sillä tavalla mänöö ronimaan ja
haparoimaan sieltä keskeltä hänen sanoosa iitä ja muuta jiitä, eikä
tyyvy siihen järjestykseen minkä Hiän on kerran uapiseesa pannut.»
Mies oli ihmeissänsä. Eivät enää silmälasitkaan näyttäneet herättävän
vaimossa kunnioitusta. Hän koki toki puolustautua tenäten:
»Ka oisit ihe alakanna siitä aastasj, etkä minuu kiusannut.»
Niin jatkettiin. Haettiin jo kylästä apua. Väkeä tuli. Tehtiin pitkä salko,
joka ulettui kaivon pohjaan, sen päähän kiinitettiin rautakoukku ja nyt
alkoi naaraus.
Eikä kauvan tarvinnutkaan haroa kun saalis jo tarttui koukkuun. Se oli
varmasti Manasse. Äiti jo itki ja väki siunaili. Nostettiin varovasti. Se
ilmestyi jo veden pinnalle. Aivan oli Manassen kokoinen. Äiti oli
pyörtyä.
Mutta ei. Saalis olikin iso säkki. Sen sisästä löydettiin kiviä, Jussi
Beltsebuubin vanha turkki ja likainen hevosloimi y. m. talosta
kadonnutta tavaraa. Manasse ja Saunasen Hiku oli ne aikoinansa sinne
upottanut, ei tosin pahaa tehdäkseen, vaan koettaaksensa uppoaako
semmoinen säkki pohjaan. Isä tunsi omansa, älysi kaiken olevan oman
poikansa työtä ja vannoi:
»Kunhaan sie, riivattu, oisit ihe nyt tuohon koukkuun tarttunna, niin
näyttäisin mie siulle eikö mää ii piähän!»
Mutta äiti kiitti luojaa kun saalis oli semmoinen, eikä itse Manasse
Jäppinen.
* * * * *
Samoina aikoina nukkui Manasse Jäppinen itse yötoverinsa vieressä.
Iltayöstä olikin uni rauhallinen. Sian kylki lämmitti häntä ja pehmeä
pehkuläjä teki niin hyvää kupeille.
Mutta aamupuolella yötä näki hän kauhean unen. Hänet oli väkisin
viety koulumestarin kouluun. Kaikki koulumestarin risaset lapset,
kaksitoista luvultansa, olivat pihalla. Ne ilkuvat kun häntä väkisin
tuodaan. Isä vetää häntä tukasta ja kun saa kartanolle, niin siihen hylkää,
itse menee koulumestarin puheelle ja kehottaa sen lapsia:
»Siinä on nyt... Ja nyt suatte antoo sille niin jotta mänöö piähän sekä ii
jotta aa.»
Ja ne alkavat. Jokaisen kädessä on likaiset multapallot. Niillä alkavat ne
häntä pommittaa ja nauravat ja ilkuvat:
»Tää on aa ... tää on ii.»

Ja niitä sataa. Ne ovat aivan pelkkää likaista rapaa. Hyi! Hän huutaa
apua ja koettaa suojella silmiänsä, mutta sitä tuimemmin sataa vain
likapalloa. Nyt hän on jo yltäpäältä ravassa.
Semmoisena viedään hänet koulumestarin eteen. Siellä on iso joukko
poikia ja kaikki ne tekevät hikipäässä työtä i-kirjaimen ääressä kuin
nikkarit. Yhdet sahaavat siitä lautoja, toiset lyhkäisiä halkoja, joku
veistää siitä kirvesvartta. Mestari on ankara ja pojilla kova olo.
Mutta keskellä tupaa seisoo hyvin iso ii. Se on kuin virstapatsas. Siihen
sidotaan nyt hänet köysillä kiini. Mestari ottaa yhden iin, terottaa sen
pään ja alkaa lyödä sitä hänen päähänsä kuten naulaa tai kiilaa. Isolla
moukarilla lyö iin päähän ja ilkuu.
»Vai et mää pojan piähän, paholainen!»
Hänen päänsä on jo haleta. Kauhuissaan huutaa hän:
»Elä lyö!... Elä lyö, kuule, tahi piä halakijaa», parkuu hän.
Siihen kauhuun hän heräsi. Sika näet oli noussut ja nyki kärsällänsä
häntä päälaesta ja se nykiminen se tuntui niiltä moukarin iskuilta.
Hölmistyneenä kohottautui hän istumaan, veti nenäänsä ja alkoi tylsänä
miettiä kohtaloansa.
* * * * *
Olikin jo aika päivä. Pahnan ovi avautui ja eikös siitä kurkista hänen
paras ystävänsä Saunasen Hiku. Hänetkin oli uhattu viedä tänä päivänä
koulumestarin kynsiin ja sitä onnettomuutta pakoon hän oli livistänyt
tänne, etsien turvaa Manasse Jäppisen luota. Hän oli osunut kulkemaan
pahnan ohi, kuullut Manassen äskeisen hätähuudon ja niin osui hän
ystävän luo.
Mutta miten toista oli heidän elämänsä nyt. Eilisaamuisesta
huolettomuudesta ei ollut enää jälkeäkään. Kaikessa oli jotain
painostavaa, peloittavaa. Ääneti istahti Hiku pehkuille, syyhytteli sikaa
ja vasta hyvän tovin mentyä kysyi:
»Lyötiinkö sinuu eilen.»
Ei vastausta. Se kysymys synkisti Manassen mieltä. Hiku ilmoitti nyt
kehuen:
»Eipä minuakaan lyöty. Tukasta vuan sai isä, mutta mie juoksin
pakoon!»
Ne asiathan ne olivatkin heillä yhteisiä elämän vastuksia. Manasse
murisi nyt synkkänä:
»Mutta vaikka miten löisivät, niin en vuan mää kouluun enkä sano

iitä!»
Sehän nyt oli Hikustakin aivan luonnollista. Hän vahvisti:
»Ennen mäntäsj vaikka minne, mutta ei vuan kouluun... Eihän männä
Manasse!»
»Eikä männä!» tuli myrtynyt murahdus vastaukseksi.
»Ja vaikka piä sahattaisj poikki niin ei sittäkään männä!» sai siitä Hiku
rohkeutta.
»Ja vaikka löisivät miten ison iin piähän,