Lyhyitä kertomuksia | Page 8

kirkkoon. Kirkonmäellä täytyi

heidän hetkeksi pysähtyä odottamaan, sillä ovet olivat vielä suljetut.
Siellä seisoi paljon kansaa pienemmissä ja suuremmissa parvissa, mitkä
hiljaa keskustellen, mitkä toisia katsellen. Kaikki olivat savolaisten
tavan mukaan puetut tummansinisiin vaatteihin; naisilla oli toisessa
kädessä virsikirja, toisessa niistinliina, ell'ei tämä tasaisissa käänteissä
ollut virsikirjan ympärille käärittynä.
Niilo seisoi likellä portaita ja nojautui kirkon kiviseinään.
--Elä siihen vielä nukuttele, ilkkui Katri, odota toki siksi, kun kirkon
penkkiin pääset.
--Katso vaan, ett'et itse torku saarnan ajalla, pikku sääski, vastasi Niilo.
Katri jäi seisomaan silmät levällään, niin kummaa hänestä oli, kun
Niilo kerrankin vastasi hänen ivapuheesensa.
--Hei, Niilo, sanoi hän viimein, johan nyt kummia kuullaan, kun
sinunkin suustasi noin monta sanaa yhtä aikaa lähtee.
Nauraen keikahutti hän samalla kantapäällään ympäri, mutta joutui
hämilleen, kun huomasi Yrjön seisovan takanaan ja hymyillen häntä
katselevan. Katri vetäytyi syrjään ja Yrjö lähestyi Niiloa, jota hän
kättelemällä tervehti. Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei Katri tiennyt;
mutta joka kerran, kun hän yritti nostaa silmiään maasta, tapasi hän
Yrjön tuliset katseet, ja vaikka Katri aina kiireesti loi silmänsä toisaalle,
tunsi hän kumminkin tuskallisella ahdistuksella, kuinka ne yhä olivat
häneen kiinnitetyt. Hän ymmärsi ja oli sen jo monasti ennenkin
aavistanut, että Yrjö häntä rakasti, mutta miksi teki se hänet
levottomaksi, miksi tuntui, ikäänkuin kamala aavistus olisi herännyt
hänen sydämmessään?
Vihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sisään. Kun
Katri äitinsä rinnalla nousi kirkon portaita ylös, pudotettiin äkkiä
pikkuinen muistikukkanen virsikirjalle, jota hän kantoi kädessään.
Katri katsahti ylös ja huomasi Yrjön rientävän ohitse. Hän punastui,
pudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen päälle. Samassa katsahti
Yrjökin taaksensa ja outo leimaus välähti hänen silmissään, mutta sitä
ei Katri nähnyt.
Paluumatkalla souti Katri isänsä kanssa etuhangassa; Niilo piti perää ja
emännät istuivat joutilaina, hiljaa puhellen keskenään. Puheenaineena
oli heillä ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita olivat nähneet
kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heidän jokapäiväisten
toimintojensa alalle. Rauhalan emännällä oli kangas kuteilla; kaksi

hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi hän tahtonut rannuttaa vähän
toiseen malliin. Siitä he kauvan neuvottelivat Ristolan emännän kanssa,
kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta puhe vähitellen taukosi;
joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat tottumattomat, alkoi tuntua
työläältä--ja silmäluometkin kävivät niin kummallisen raskaiksi.
--Merkillistä, kuinka minua painaa, sanoi Rauhalan emäntä
haukotellen.
--Niinpä minuakin, vastasi Ristolan emäntä, sormellaan hieroen
kankeita silmiään,--eikö vaan liene ukkonen ilmassa, koska niin
rasittaa.
Ja hänkin haukotteli pitkään.
Veneet, joita suuri parvi oli yhtä aikaa lähtenyt rannasta, erosivat
vähitellen toisistaan Kallaveden suurella selällä ja menivät kukin
omalle haaralleen. Ilma oli tyyni, päivä kuuma ja vedenpinta
huikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi väsymystä lisäämään, yksin
airojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytkähteleminen.
Emännät vetivät huivinsa alas silmille, nojasivat poskea käteen ja
kyynäspäätä polveen, ja ennen pitkää ilmoittivat syvät pään keikaukset
heidän turhaan taistelleen uniukon kanssa.
Katrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut hänen päästään ja
auringon säteet löivät leikkiä hänen kultakutrisilla hiuksillaan. Mutta
vaikka kasvoissa ilmaantuikin outo hajamielisyys, näkyi kumminkin
selvään, ettei uni hänen silmiään painanut. Niilo katsoi häneen pitkään,
ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi hänen huulillaan
pyörinyt; mutta jos niin olikin, eivät sitä kumminkaan sanat ilmituoneet.
Näin hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen rantaan saakka.

III.
Ei monta viikkoa kulunut tästä Juhannuspäivästä, ennenkuin Niilon äiti
kääntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia
sairastettuaan, jätti maallisen elämän. Niilo oli lämpimän sydämmensä
koko hellyydellä rakastanut äitiään ja kunnioittanut hänen vakaata ja
hurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut
kokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta
taistella,--nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut. Mutta
Niilo jäi yksin maailmaan,--ei toki aivan yksin, sillä tuolta toivon
satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke valaisi

tulevaisuuden, niinkuin kirkas tähti syysyön synkän taivaan. Ja vaikka
Niilo oli käynyt entistä vieläkin vakavammaksi, vaikka suru hänen
sydäntään ahdisti, ei murhe häntä kuitenkaan masentanut, teki vaan
mielen pehmeäksi. Mitä ihanaa, ylevää ja hyvää maailmassa oli, sitä oli
hän jo ennenkin rakastanut; mutta tästälähtein ne häneen yhä syvemmin
vaikuttivat. Ruohot, kukkaset, kummut, kunnahat, jylhät vuoret ja
hymyilevät laaksot, kaikki ne hänelle puhuivat kieltä, joka, samalla
kuin se oli outoa ja salaperäistä, valtavasti viehätti hänen mieltänsä ja
herätti hänessä aavistuksen siitä voimasta, joka kaikessa kätkettynä
vaikuttaa, johon verraten ihmisnero käy mitättömäksi kuin maassa
mateleva mato.
Eräänä päivänä oli Niilo aamusta varhain uutterasti häilynyt kirveineen
metsässä, kasken hakkuussa. Työ oli rivakkaasti edistynyt hänen
käsissään. Iltapuoleen hän hetkeksi jätti kirveensä puun juureen ja
istautui mättäälle levähtämään. Auringon säteet lämpimästi hyväilivät
hänen poskiaan, linnut oksilla virsiään virittelivät ja metsän kukkaiset
levittivät ympäristöön suloista tuoksuaan. Niilo kuunteli puitten
hiljaista suhinaa ja tuulen hengähdystä lehdikossa. Hänestä tuntui
ikäänkuin olisi hän käyskennellyt kaukaisilla mailla, vallan oudossa
tienoossa, kunnes hän viimein saapui korkealle vuorelle, jonka alla,
eteläänpäin, uhkea kivilinna näkyi. Kuusi kultaista ikkunata välkkyi
linnan jokaisella seinällä ja ympärillä kukoisti metsä upeassa
rikkaudessa. Niilo astui linnaa kohden. Portti oli auki ja hän meni
sisään. Kuinka ihmeellisen ihanata täällä olikaan! Seinät loistivat
kullalta ja suojissa oli katetuita pöytiä, joissa