Lyhyitä kertomuksia | Page 9

oli kultaisia astioita
täynnä simaa, mansikoita, mesimarjoja, pähkinöitä ja kaikenlaisia
hedelmiä. »Varmaankin olen nyt Metsolan kartanossa», arveli Niilo, ja
kulki uteliaana suojasta suojaan. Viimein hän saapui suureen saliin,
jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehräsi kultaista lankaa, ja lapset
leikkiä löivät ilosammaleisella lattialla. Mielikki oli juhlapuvussaan.
Hänen kaulansa oli koristettu kauniilla helmillä, käsivartensa kultaisilla
rannerenkailla, sormensa kultasormuksilla ja hivuksensa palmikoittu
kultaisilla suortuvilla. Jaloissa oli hänellä siniset sukat ja kengät,
kiinnitetyt punaisilla pauloilla.
Tämä lienee ollut linnan juhlasali, sillä sen vertaista komeudessa ei
toista ollut. Siellä ihanimmat kukkaset kukoistivat, siellä tuhannet
linnut visertelivät, ja kaikki, sekä kukkaset että linnut, puhuivat kieltä,

jota Niilokin hyvin ymmärsi. Monta vanhaa tuttavata näki hän tässä
loistavassa parvessa. Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama, joka
kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se hänen
vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen orvon- kukan,
samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän varmaan
myöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän leivon, pääskyn, peipposen
ynnä monta muuta.
--Mistä olet, nuorukainen? kysyi häneltä Mielikki.
--Suomesta olen, vastasi Niilo.
Kukkasten ja lintujen välillä nousi vilkas keskustelu.
--Suomesta, hän on Suomesta, pakisivat he toisilleen ja ruusunen
vienolla äänellä jatkoi:
--Maassasi olen ollut, nuorukainen. Siellä keväisen auringon suutelo
mun eloon herätti, siellä taivaan kaste mua illoin tervehteli ja kesäinen,
lämmin sade voimiani virkistytti. Muistanpa, kun kerran heiluin
Suomen immen kultaisissa kiharoissa; ja vaikka kauneuden
ruhtinattareksi mua sanotaan, himmeni kuitenkin kauneuteni hänen
suloutensa rinnalla. Otsallaan asui liljan puhtaus, silmistään loisti
muistikukan hempeys ja poskiensa hohde oli ihana kuin iltarusko
taivaalla. Hänen purppurahuuliltaan vaan yleviä ajatuksia sanojen
muodossa valui ulos maailmaan. Näinpä nuorukaisen, jonka kirkkaat
silmäykset impeäni seurasivat. »Oi ihana neiti», saneli nuorukainen,
»sinä olet mun sydämmeni valloittanut: sano, miten voisin sun
rakkautesi voittaa?» Ja neiti vastasi: »todistakoon elämäsi, että
kalliimpana minua, kalliimpana kaikkea, pidät synnyinmaasi ja taivaan:
palvele uskollisesti totuutta ja isäisi maata, ja mun rakkauteni hellä on
ijäti oleva sun omasi.» Säihkyvin silmin lupasi nuorukainen tämän
ehdon täyttää ja lemmen taivas kuvautui impeni ihanassa muodossa.
Näin puhui ruusunen; mutta hänen vaiettuaan korotti peipponen
äänensä ja viserteli:
»Kallis on mulle tuhatjärvinen Suomi, jossa synnyin, kasvoin. Siellä
aamuauringon herätessä virsiäni virittelin, siellä tyyneenä kesäiltana
ystäväni löysin. Istuin kerran tuuhean koivun oksalla ja sen koivun
juurella lepäsi jäntevä nuorukainen. Hän silmäili edessään aukenevaa
kivistä ja kaitaista tienpolkua. Huomasin silloin ilkeän noidan, joka
pukeutui ihanan naisen haamuun ja, kantaen kädessään kultaista pikaria,
täynnä heloittavaa nestettä, lähestyi hän hymyhuulin viatonta

nuorukaista. »Kaunis nuorukainen», puhui hän viettelevällä äänellä,
»tule mun seuraani! Yltäkyllältä tarjoan sulle iloa ja elämän nautintoa.
Kostuta huuliasi tällä virvoittavalla nesteellä ja veri sukkelammin virtaa
sun suonissasi, suloiset tunteet täyttävät sydämmesi ja sinä saavutat
verrattoman autuuden jo täällä maan päällä.» Nuorukainen katseli
naista, ihmetteli hänen ihanuuttaan ja kuunteli hänen hurmaavaa
puhettaan. Sydämmeni vapisi ja minä varoittelin häntä tuskallisella
äänellä, vaan en tiedä, lieneekö hän kieltäni ymmärtänyt. Hetken
kuluttua hän kuitenkin käänsi silmänsä jälleen kaitaiseen polkuun ja
saneli naiselle: »En joudu seuraasi, ihana nainen, sillä katso, tuolle
polulle on minun rientäminen, siellä helmi on etsittävänä, jonka nimi
on Suomen onni.» »Elä hulluttele, nuorukainen», puhui nainen, »jätä se
toimi muiden huostaan, sillä sitä helmeä et kuitenkaan voi löytää;
suotta vaan kuluttaisit ihanan elämäsi tuskissa ja vaivoissa. Tuolla
polulla sä kompastut teräviin kiviin, orjantappurat ja ohdakkeet sun
jalkasi haavoittavat ja risut piirtävät verisiin naarmuihin sun kauniit
kasvosi. Heitä tyhjät tuumat ja tule mun seuraani! Katso, ruusut ja
kukkaset heloittavat sillä tiellä, jolle sua saatan.» Mutta nuorukainen
katsoi vakaasti naiseen ja vastasi jyrkällä äänellä: »Luovu minusta,
viekas nainen; sillä huomaanpa jo valheen huulillasi asuvan.» Näin
sanottuaan, nousi hän ylös ja astui kaitaista polkua kohden. Samassa
ilmestyi tälle polulle impi, suloinen kuin metsän vaalea vanamo, nuori
ja raitis kuin keväinen kukka. Tämä impi oli Suometar. Hän loi
kirkkaat silmänsä nuorukaiseen ja toivon säde välkkyi niissä, kun hän,
ojentaen kätensä nuorukaiselle, lausui: »elä epäile jalo nuorukainen,
vaan ole uskollinen ja vakaa, niin jalkasi ei horjahda eikä voimasi
uuvu!» Ja Suomettaren turvissa astui nuorukainen urheasti katalata
polkua. Mutta noita-akka vihan vimmassa viritti joutsensa ja tähtäsi
heidän jälkeensä, vaan myrkylliset nuolet eivät enää nuorukaista
saavuttaneet. Silloin minä riemuitsin ja sävelsin ilovirren, enkä
muistanut sinä yönä levollekaan mennä.»
Kaikki, sekä kukkaset että linnut, yhtyivät nyt peipposen viserrykseen
ja lauloivat: »Eläköön ja vaurastukoon ihana Suomi! Sen jalo luonto
herättäköön eloon jaloja tunteita ihmisten povissa!»------
Kokonainen kukkais-sade putosi äkkiä Niilon kasvoille. Hän aukasi
silmänsä ja kavahti ylös, eikä tiennyt vielä oliko hän nukahtanut taikka
oliko hän todellakin ollut Tapiolassa. Mutta kaksi pientä kättä laskettiin

takaapäin hänen silmilleen ja tuttu ääni kuiskasi:
--Arvaa, Niilo, ken sun herätti!
--Eihän tuo liene vaikea arvata, lausui Niilo, samalla kun tarttui kiinni
noihin käsiin ja veti niiden omistajan rinnalleen istumaan.
--Hiljaa mies, torui Katri, luuletko minulla olevan aikaa täällä
joutilaana oleskelemaan.
--Mihinkäs sinulla on kiire?
--Täytyy mennä lehmiä hakemaan. Isä käski vaan sanomaan sinulle,
että meidän tänä iltana olisi mentävä nuotalle.
--Sitä olen minäkin vähän arvellut. Tulethan sinä minun venheeseni?
--Ei ole tietoa. Olethan käynyt