Lyhyitä kertomuksia | Page 7

ojan toisellekin puolen ja sieltä taas
takaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan
Katrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan,
Niilo vaan nauroi ja puristi häntä rintaansa vasten. Viimein he joutuivat
alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi läähättäen ja laski kannettavansa
maahan.
--Vieläkö moitit minua laiskaksi? kysyi hän, seisahtuen Katrin eteen.
Mutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkkanut sanaakaan; peitti vaan
kasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän alkoi
tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki väkisen
irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat noita armaita
sinisilmiä.
--Katri kulta, puhui hän, miksi sinä noin vähästä suutut? Elä itke, en
minä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne rantaan,
minä opetan sinua voileipiä viskaamaan.
Katri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä täyttä
totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla Niilo tahtoi häntä
houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi hänen silmäyksensä
ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä lähemmäksi rantaa.
Siellä hän etsi sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja jätti
itselleen huonoimmat. Kyyneleet tytön silmissä olivat jo kuivuneet.
--Katsos nyt, Katri!

Niilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti
kosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi syvyyteen.
--Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! huusi Katri ihastuen.
--Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti? kuului äkkiä ääni heidän
takanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän
huomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua.
--Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny, lausui Katri.
--No, sepä kumma, ett'ei se minulta syntyisi!
Uhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kun oli
semmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta
kertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi
kauvas, putosi viimein alas ja--ploks!--vajosi heti syvyyteen.
Katri nauroi.
--Ethän saanut ainoatakaan voileipää, ilkkui hän.
Tuo Yrjöä kovin harmitti.
--Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen
heittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä, sanoi hän.
--Saat heittää minun palloani, lausui Katri ja otti taskustaan samalla
kauniin pallon, jonka antoi Yrjölle.
Tämä keräsi viimeisetkin voimansa ja heitti sen ylös ilmaan. Korkealle
pallo todella kohosikin, mutta takaisin tullessaan meni se syrjään ja--
voi onnettomuutta--putosi suoraan järveen. Katri hyrähti itkuun ja Yrjö
koki häntä lohduttaa, lupasi pyytää isältään rahaa ja ostaa hänelle paljoa
kauniimman pallon sijaan. Mutta Niilo oli heti juossut veteen ja sukelsi
järven pohjaan, juuri sille kohdalle, mihin pallo oli pudonnut. Silmiään
rävähtämättä, tuskin hengittäenkään katseli Katri tyynettä veden pintaa,
kunnes Niilon pää taas tuli esiin ja hän, pudistellen keltaisia hiuksiaan
ja näyttäen palloa kädessään, ui rotevasti rantaan. Riemusta huutaen
juoksi Katri häntä vastaan ja otti herttaisella kiitollisuudella pallonsa
Niilolta.
Lapset, jotka näin leikkivät, olivat kaikki likeisistä kylistä. Yrjö oli
rikkaan Koiviston ainoa poika; Niilon äiti, joka kymmenen vuotta oli jo
miehestään leskenä ollut, omisti Ristolan mökin ja Katrin vanhemmilla
taas oli Rauhala hallussaan. Niilo ja Yrjö olivat noin kaksitoista
vuotisia, terveitä, punaposkisia poikia. Pienempinä, kun eivät vielä
työhön kyenneet, olivat he päivät päätään olleet yksissä, ja silloin oli
pikku, sinisilmä Katri aina kolmantena joukossa. Talvella he luistelivat,

olivat lumisilla, tai istuivat Koiviston tuvassa ja kokivat kilvassa saada
katekismoa päähänsä. Siinä toimessa oli Niilo aina etevin, niinkuin hän
muutoinkin oli tovereitaan kehittyneempi. Mutta kesälläpä kirjat
makasivat pölyssä hyllyllä ja lapset aamusta iltaan leikkiä löivät ulkona
kedolla tai järven hiekkaisella rannalla. Oi ilon ja viattomuuden päiviä!
Ne olivat sittemmin Katrin rakkaimmat ja kalleimmat muistot.

II.
Ajat kuluivat, vuodet vierivät. Katrista oli tullut ihana, punaposkinen
neitonen, ja Niilo ja Yrjö olivat raikkaita, pulskia nuorukaisia.
Lapsellinen ystävyys oli Niilon ja Katrin välillä muuttunut rakkaudeksi,
ja puoli vuotta oli Katri jo ollut Niilon kihlattu morsian. Mitä Yrjö tästä
ajatteli, sitä ei kukaan tiennyt, mutta aina siitä ajasta oli hän muuttunut
umpimieliseksi ja hänen muotonsa oli käynyt synkeäksi. Olisiko
rikkaan Koiviston ainoa poika rakastanut köyhän mökin tytärtä?
Niilo oli vakaa ja harvapuheinen nuorukainen, joka ei hevillä toiselle
ilmoittanut, mitä sydämmen pohjalla liikkui. Mutta selkeyttä, syvyyttä
ja puhtautta eivät hänen ajatuksensa puuttuneet. Katri taas oli
luonnoltaan aivan toisenlainen ja kenties olikin se juuri siitä syystä,
kuin hän niin erinomaisesti Niiloa viehätti. Hänen hilpeä, iloinen
olentonsa, hänen suloiset, tuntehikkaat kasvonsa sekä vilkkaasti
liikkuva kielensä, jotka kaikki hetken herättämät tunteet ilmaisivat, ne
vaikuttivat elävästi tuohon vakaasen ja syvämieliseen nuorukaiseen.
Kun Niilo kiskoi päreitä tai veisti jotakin tarviskalua ja Katri liverrellen
istui hänen rinnalleen, laski molemmat kätensä hänen olkapäälleen ja
kertoi tuhansia hupaisia juttuja, ei Niilo useinkaan monta sanaa
virkkanut eikä liioin työtään keskeyttänyt; ja kun Katri silloin nykäsi
häntä tukasta, saadakseen »Niiloa oikein valveille», niinkuin sanoi, niin
tämä vaan myhäili ja katsoi lempeästi kiusaajaansa. Usein Niilon
vakavuus nyt, niinkuin ennen heidän lapsuudessaankin, Katria harmitti
ja silloin väitti hän Niilon olevan Kallaveden jäätä kylmemmän ja
tyyneemmän viilipyttyjä maitoaitassa. Ei Niilo sitäkään vastaanajanut;
mutta kun hänen äitinsä sattui semmoista kuulemaan, koki hän aina
poikaansa puolustaa ja sanoi tyyneessä vedessä suurimpain kalain
uiskentelevan.
Juhannuspäivänä menivät Ristolan ja Rauhalan perheet samalla
veneellä likeiseen Kuopion kaupunkiin