Lyhyitä kertomuksia | Page 6

sykkivässä sydämmessä.
* * * * *
Taaskin oli muutamia vuosia mennyt, ja sama venhe nähtiin jälleen
kiitävän Päijänteellä. Mutta soitot ja huilut eivät nyt mukana olleet,
eikä riemuhuudot ympäristölle kajahtaneet. Vakaina, juhlallisessa
hiljaisuudessa jatkoivat soutajat taukoamatta yksitoikkoista työtään,
vakaana ohjasi perämieskin venheen kulkua. Musta ruumis-arkku oli
keskellä venhettä ja vanha, ijäkäs vaimo istui arkun rinnalla. Vaimon
sydän oli särjetty, kasvonsa murheen murtamat ja väsyneenä nojasi hän
päätään ruumis-arkkuun. Kyyneleet valuivat tulvana alas hänen
ryppyisiä poskiaan pitkin, mutta somina heiluivat hopeanharmaat
hiukset arkun mustalla kannella. Siinä lepäsi hän, jota myrsky-iltana oli
povelleen sulkenut, jota sittemmin oli sulhona ihaellut, siinä lepäsi
elämänsä ilo ja toivo, siinä vanhojen päiviensä turva.
--Oi Jumalani, huokasi surun kalvaama äidin sydän, miksi katkaisit
hänen elämänsä langan liian varhain, miksi tempasit minulta poikani
miehuutensa parhaimmassa voimassa? Oi taivaan Isä, miksi loit Sä
ihmisen niin kurjaksi ja mitättömäksi, miksi eksytit hänet tänne,
maallisen elämän turhuuteen ja katoovaisuuteen? Sä rakkauden Jumala,
miksi olet niin kova ja armahtamaton!
Nureksivalla epätoivolla silmäili vaimo syksyn harmaata taivasta.
Kyynel, joka vieri hänen poskelleen, putosi alas ja tapasi hennon lapsen

kasvoja, ja lapsi, joka makeata unta oli nukkunut vaimon sylissä, heräsi
sen kyynelen koskennasta.
Tällä surullisella retkellä oli kaksi tarkoitusta. Samalla kun isä saatettiin
viimeiseen lepokammioonsa maan poveen, vietiin hänen viikkokauden
vanhaa lastaan kasteen liittoa tekemään Herran kanssa.
Vanhus ei huomannut lapsen heräämistä, ennenkuin pienoinen käsi
irtautui kapalon siteistä ja kohosi ylös, ikäänkuin taivaasen osoittaen.
Silloin vaimo säpsähti ja katsoi vakaasti lapseen. Nurkuva epätoivo
katosi vähitellen hänen sielustaan ja suloinen rauha tuli sijaan.
--Sinäkö sydänkäpyseni, saneli hän hiljaa lapselle, sinäkö vanhalle
muistutat ihmiselämän korkeata päämäärää? Taivaasen osoitat,--niin
siellä,--siellä taistelu on loppunut ja henki katoovaisuuden kahleista
vapaa, sinne on isäsi päässyt edellämme, sinne pyrimme mekin hänen
jälessään, maailman rantaa polkiessamme. Oi minua! Herran eteen
aijon sinua viedä, aijon rukoilla häntä ottamaan sinuakin taivaan
perilliseksi, ja kuitenkin, kurja, nureksin siitä, että armonsa jo isällesi
osoitti ja valtakuntansa autuuden hänelle lahjoitti. Kiittämätön vaivanen
mikä olinkin!
Ja korottaen silmänsä ylös taivasta kohden lausui hän kovemmalla
äänellä:
--Ylistetty olkoon Herran nimi nyt ja ijankaikkisesti, amen! Kiitetty
olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän päällemme,
mutta hän myös auttaa meitä, Sela. Meillä on Jumala, Jumala, joka
meitä auttaa ja Herra, Herra, joka meitä kuolemasta vapahtaa.
Halleluja!
[1877. "Päijänne" 1878, n:o 37. Novelleja ja kertomuksia I. Novelleja I.
"Uusi Kuvalehti" 1891.]

PÄIVÄ KOITTAA.

I.
Rauhalan ja Ristolan torppien maat olivat vieretysten. Rauhala oli
vähäisellä mäen törmällä likellä lahtea, jota outo olisi helposti voinut
luulla lammeksi, sillä salmi, joka vei Kallaveden väljille vesille, peittyi
tykkänään lehtipuitten suojaan. Saman lahden pohjukasta näkyi
Ristolan torppa. Tyven ja ihana oli tämä lahdelma. Koivut, jotka
suorina ja tuuheina kasvoivat rannoilla, kuvastuivat sen välkkyvässä

vedessä; olipa aivan kuin samasta juuresta aina kaksi koivua olisi
lähtenyt, toinen ylös, taivaan siintävää korkeutta kohden, ja toinen alas,
järven syvyyteen pyrkien, missä toinen taivas kilvoitteli loistavassa
kauneudessa korkeuden taivaan kanssa. Maa oli alankoa; ainoastaan
Rauhalaa vastaisella rannalla kohosi jyrkkä, yksinäinen kallio, jonka
kaljua kylkeä lahden kirkas vesi väsymättä suuteli. Kun mainitusta
salmesta, joka oli pitkä ja kapea, soudettiin ulos Kallavedelle, nähtiin
vasemmalla kädellä, noin kivenheitto matkaa salmen suusta, Koiviston
uhkea talo, jonka alueesen sekä Rauhalan että Ristolan torpat kuuluivat.
Laveat viljavainiot ympäröivät tätä taloa, joka muuten
rakennuksiensakin puolesta todisti asujainten toimesta ja
varallisuudesta.
Eräänä helteisenä kesäpäivänä oleskeli kaksi lasta, poika ja tyttö,
Koiviston aaltoilevan ruispellon pientarella. Poika, joka näytti olevan
vähän vanhempi toveriaan, loikuili selällään nurmikolla ja varjosi
käsivarsillaan silmiään taivaan huikaisevalta valolta. Tyttö istui hänestä
vähän matkan päässä ja sitoi uskoa kiehkurata ruiskukista, joita hän
kosolta oli kerännyt helmaansa. Hetken olivat he näin äänettöminä
olleet, kun seuraava kiista syntyi heidän välillään:
--Kuule Niilo!
--Hoi?
--Sinä olet laiskin poika tässä maailmassa.
--Niinkö luulet, Katri?
--Siitä olen varma.
--Vai niin, vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin mukavasti
tässä oikoilen, enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon kiehkuraasi?
--Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti
kukkia.
--Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkeyttäni?--Niilo kavahti istumaan
tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli
saamaisillaan kiehkuransa valmiiksi.
--Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin
kuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin
lapset tekevät?
--Hm--etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua
paremmin haluttaa olla niinkuin olen.
Katrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti jo

unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen
päähänsä.
--Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! lausui hän ilosta loistavin silmin.
--Kyllä--Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin
silmiin ja hohtaviin poskiin,--kyllä on hyvin kaunis, virkkoi hän
harvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkuraa tai
jotakin muuta.
Katri katsoi Niiloon.
--No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? kysyi hän pilkallisella
hymyllä.
Niilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta.
--Maltas, sanoi hän, kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut
jäseniäni.
Ennenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut
hänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon
pientaretta; hyppäsipä vielä