Lyhyitä kertomuksia | Page 5

aaltoili ruis, kauniina ja lähes
tuleentuneena. Ikkunat välkkyivät ilta-auringon valossa. Nuori, ihana
vaimo seisoi etehisen ovella, varjosi kädellä silmiään ja tähysteli
polkua, joka niityltä toi pellon aitovartta pitkin talolle. Tuvasta juoksi
kolme pienokaista hänen luokseen, ja nuorin, kaksivuotias Antti, tarttui
syleillen hänen hameesensa.
--Äiti, saammeko juosta isää vastaan?--kysyi vanhin, sievä,
seitsenvuotias Anna.
--Menkää, lapseni, tuolla hän jo tuleekin.--
Ja siellä tosiaankin tuli vanha tuttavamme, Antti, viikate olalla. Hän
astui rivakkaasti ja kasvojaan kaunisti lempeä iloinen hymy, sillä hän jo
oli huomannut armaan vaimonsa ja rakkaat pienokaisensa. Vanhemmat
lapset riemuten juoksivat isää vastaan ja pikku kaksivuotias koki
tallustella jälessä. Vaan eipä hän pitkältä ennättänyt, ennenkuin isä jo
tuli Annan ja Villen seurassa hänen vastaansa.
Pikkuinen kurotti käsiään ja rukoili: »Isä ota 'yliin!» Ja isä laski heti
viikatteen aidalle ja nosti lemmittynsä käsivarrelleen.

Näin he lähestyivät Elsaa, joka hymysuin ja lempeillä silmäyksillä
tervehti miestään.
--Tule, Antti, illallista syömään, ennenkuin puuro jäähtyy--sanoi hän.
--Tulen, ja sua kiitän Elsani--vastasi Antti, syleillen vapaalla
käsivarrella vaimoaan--kiitän tästä ja kiitän siitäkin illasta, jolloin juuri
nyt kymmenen vuotta sitten ainoan kerran neuvosi ylenkatsoin.--
--Unhota se jo!--
--Ei niin, mun armas vaimoni, vaan muistelkaamme sitä ilolla, sillä se
kuitenkin perusti onnemme. Kun ensimmäinen askeleeni pahalla tiellä
heti kohtasi kovan rangaistuksen, se minut, niinkuin toivon, ainaiseksi
siltä karkoitti. Eikö siis syytä sitä ilolla muistella?--
--On niinkin, Anttiseni. Ja menemmekö huomenna niinkuin ennenkin
yhdessä markkinoille myymään voitamme ja muita tavaroitamme?--
--Sen teemme, Elsa, ja ostamme sieltä samalla pikku Annalle
ensimmäisen lukukirjan.
Pikku Anna hypähti ilosta. Äiti toi puurovadin pöydälle, Antti luki
ruokaluvun ja tyytyväinen perhe istui illallispöytään.
[1877. "Päijänne" 1878, n:ot 34, 35. Novelleja ja kertomuksia I, 1878.
Novelleja I, 1892.]

ÄITI JA POIKA.
Useassa kohden Päijänteen rannoilla kasvaa suoria, ikivanhoja honkia.
Ne seisovat juhlallisina ja komeina; juuret ovat kiinnitetyt maan
tomuun, mutta latvat osoittavat ylös taivaan siintävään korkeuteen,--
mykkinäkin ihmiselle muistuttaen maallisen vaelluksen ylhäistä
päämäärää. Vaan kun vieno tuulen humina metsän hiljaisuuden tauottaa,
silloin salainen humina kuuluu petäjiköstä, silloin mykät ovat
puhevoiman saavuttaneet. Kuunnelkaamme! He kertovat tapahtumia,
joita vuosisadan kuluessa joko itse ovat nähneet, tai Päijänteen aallot
rannalla heille kuiskaelivat.
Oli kolkko, syksyinen päivä. Myrsky pauhasi ja aallot kuohuivat
korkeina, vaahtopäisinä Päijänteen helmassa. Taivaalla ajoivat sysi
mustat pilvet kiivaalla nopeudella toisiaan, niiden näkö oli uhkaava,
peloittava.
Ristiselällä kamppaili pienoinen venhe vihaisten aaltojen ajelemana, ja
venheessä istui nainen, kalman vaaleana, puristaen vakaista lasta
rintaansa vasten. Valtavasti sykki äidin sydän ja hänen silmänsä

tuijottivat tuskallisina kohden synkkää taivasta. Mies, joka istui
etupäässä, koki ainoalla airolla, mikä hänellä vielä oli jälellä, ohjata
venheen kulkua, vaikka selvään näki sen turhaa olevan. Vakaana istui
hän siinä, yhteen puristetuilla huulilla ja rypistetyllä otsalla, viimeisillä
voimillaan taistellen Ristiselän kuohuvan kidan kanssa. Kauhistuksella
oivalsi hän takanapäin hirmuisen aallon vyörivän heidän jälessään. Se
saavutti venheen,--löi sisään ja kasteli vanhemmat. Tuli toinen--kävi
samoin. Tuli kolmas, entisiä valtavampi, saavutti venheen ja--löi sen
pirstaksi luotoon.
Ainoa huuto kuului, ja syvyyteen vajosi mies, lapsen isä. Mutta sama
aalto, joka isän hautaan painoi, kantoi äidin lapsineen turvaan, saaren
ruohoiseen rantaan. Äiti kun tointui, heittäytyi surkealla valituksella
lapsensa yli, kostutti kyyneleillään hentoisen kalveita kasvoja ja suuteli
hänen kylmiä huuliaan ja umpeen vaipuneita silmiään.
--Oi taivaan suuri Luoja, huokasi hän ahdistetulla sydämmellä, elä salli
mun lapseni kuolemaan nukkua, ennenkuin kasteen liiton olet hänen
kanssaan tehnyt! Kuule huutoni, o Isä laupias!
Ja taivaan ovi aukeni,--äidin rukous oli löytänyt tien Kaikkivaltiaan
istuimen eteen. Syvä huokaus nousi lapsen rinnasta ja hänen suloiset
silmänsä hymyilivät kiitolliselle äidille.
* * * * *
Hetket kuluivat, päivät päättyivät. Kaksikymmentä oli jo vuotta
vierinyt ajan hautaan, kun taas sama äiti ja sama poika kulkivat
Päijänteen vesiä. Nyt oli ihana, kesäinen ilta. Taivas kaarsi selkeänä ja
puhtaana ylähällä, ei pieninkään pilven hattara himmentänyt sen
sinervää loistoa. Auringon kirkas valo valui hempeänä alas länteisen
taivaan rannalta ja kullan hohtavina kimaltelivat säteet veden tyynessä
kalvossa.
Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan tuo iloinen hääjoukko, joka soitolla ja
riemulla kulki Ristiselän poikki. Etummaisena souti morsiusparin
koivuilla ja kukkaseppeleillä kaunistettu pursi ja heti jälessä tulivat
muut seuraan kuuluvat venheet vilkkaassa kilpailussa. Iloiset
leikkipuheet ja soiton säveleet kaikuivat loitolle ympäri.
Mutta hiljaisena autuaassa onnellisuudessaan istui morsiuspari
ensimmäisen venheen keskellä. Sulhanen, kahdenkymmenen vuotias,
rehevä nuorukainen, katseli säihkyvin silmin rinnallaan istuvata
morsiantaan. Kuinka viehättävän suloinen olikaan komeassa

juhlapuvussaan tuo puhdas, lemmitty neitonen, jonka hän nyt oli
omakseen saanut!
--Mun armaani, kuiskasi nuorukainen, hellästi puristaen morsiamensa
kättä, ole tervetullut sinä, mun sydämmeni rakastettu, uuteen kotiisi!
Suokoon sulle taivas sen onnen ja siunauksen, jota rakkauteni toivoo!
Kainosti loi morsian loistavat silmänsä alas, huulensa hymyilivät ja
ujouden puna kajasti hänen hempeillä poskillaan.
Morsiusparia vastapäätä istui sulhasen äiti, sama äiti, joka
kaksikymmentä vuotta sitten oli aallon ajamana lapsineen pelastunut
rantaan. Tuossa edessään oli nyt hänen poikansa, onnellisena ja
pulskana nuoruuden terveydessään. Äiti painoi kätensä ristiin, ja
kiitollinen huokaus nousi hänen rinnastaan ylös taivasta kohden, mutta
silmiään ei hän voinut kääntää jalosta morsiusparista. Ja vaikka
näyttikin poikansa nuoren puolison rinnalla hetkeksi unhottaneen
vanhan äitinsä, ei kateus kuitenkaan sijaa löytänyt äidin rakkautta