Kuningas Lear arolla | Page 2

ihminen!
Mitenkä se olisi mahdollista?"
Toisen kerran sattui äitini luona olemaan vieraana muuan korkea
virkamies. Tämän teki mieli hieman pilkata Martin Petrovitsh'ia.
Viimeksi mainittu rupesi jälleen kertomaan ruostalaisesta Harlus

herrasta, joka oli tullut Venäjälle...
-- "Abrahamin ja Isakin aikoina, niinkö?" keskeytti korkea herra.
--- "Ei Abrahamin aikoina eikä Iisakinkaan, mutta suuren ruhtinaan
Ivan Wasiljevitsh Julman aikana."
-- "Minäpä luulen", jatkoi korkea herra, "että teidän sukunne on paljoa
vanhempi: sen alkupää menee aina niihin aikoihin, jolloin maailmassa
vielä oli mastodontteja ja megaloterioita..."
Näitä tieteellisiä nimityksiä ei Ivan Petrovitsh ymmärtänyt laisinkaan,
mutta sen verran hän käsitti, että korkea herra tahtoi tehdä hänestä
pilkkaa.
-- "Saattaa niinkin olla" -- tokaisi hän vastaan, -- "kyllähän se meidän
suku on hyvin vanha. Ja niinhän ne kertovat että siihen aikaan, jolloin
meidän kanta-isä muutti Moskovaan, siellä asu muuan pässin-pää,
melkein samanlainen kuin teidän ylhäisyytenne, ja semmoisia
pässinpäätä ei synny ei kuin yksi tuhanteen vuoteen."
Ylhäinen herra vimmastui, mutta Harlow se vaan päätänsä keikautti
taakse päin, työnsi leukansa eteen, rykäsi ja meni pois.
Kahden päivän perästä hän tuli uudestaan. Äitini nuhtelemaan häntä.
-- "Se oli vaan neuvoksi ja ojennukseksi hänelle, hyvä rouva", keskeytti
Harlow. "Älä lennä umpisilmin, kysy ensin kenen kanssa sull' on
tekemistä. Kovin on nuori vielä ja tarvitsee opetusta."
Virkamies oli melkein yhden ikäinen Harlow'in kanssa, mutta tämä
jättiläinen se piti kaikkia ihmisiä keskenkasvuisina. Kovin hän
todellakin luotti omaan itseensä eikä peljännyt ei niin ketään!
-- "Kukas minulle mitä saa? Löytyykös maailmassa ketään semmoista
ihmistä?" kyseli hän, ja ala sitten äkkiä nauramaan lyhyttä, mutta
kajahtelevaa hohotusta.

II.
Äiti oli hyvin tarkka valitessaan ihmisiä, joitten kanssa hän tahtoi
seurustella. Harlow'ia hän kuitenkin otti vastaan erityisellä
sydämellisyydellä, eikä tuominnut häntä niin ankarasti kuin muita.
Noin viisikolmatta vuotta sitten oli Harlow pelastanut äitini hengen,
estettyään hänen vaununsa putoamasta syvään kuoppaan, jonne hevoset
jo olivat pudonneet. Vetohihnat ja mäkivyöt olivat jo katkenneet, mutta
Martin Petrovitsh ei vaan päästänyt kädestään pyörää, johon hän oli
ennättänyt tarttua kiinni, vaikka tirskahtelikin veri hänen kynsiensä alta.
Äiti-vainajahan se oli hänet naittanutkin, toimittaen hänelle vaimoksi
kasvattinsa, seitsentoista vuotiaan orpotytön. Martin Petrovitsh oli
naidessaan alun viidennellä kymmenellä. Hänen vaimonsa oli ollut
kivulloinen ihminen. Martin Petrovitsh kantoi, kuten kerrotaan, nuoren
vaimonsa käsivarrellaan kotiansa. Eikä hän vaimonsa kanssa kauan
elänytkään. Kaksi tytärtä oli hänelle kumminkin jäänyt. Leskeksikin
jäätyänsä oli Martin Petrovitsh edelleen äitini suojeluksen alla. Hänen
vanhimman tyttärensä toimitti äiti läänin pensionatiin, hankki hänelle
sittemmin miehen, ja oli hänellä tiedossa mies nuorempaakin tytärtä
varten.
Harlow oli melkoisen hyvä tilanhoitaja. Maata oli hänellä noin 300
desjatinaa;[2] rakennukset oli hän saanut kuntoon vähitellen. Kuinka
kuuliaiset talonpojat olivat hänelle -- siitä ei maksa puhuakaan!
Lihavuutensa takia Harlow tuskin missään kävi jalkaisin: maa ei
kantanut häntä. Kaikkialla ajeli hän matalissa kilpa-troskissa, itse
ohjaten hevostansa, hinterää, kolmenkymmenen talven vanhaa tammaa,
jolla oli haavan arpi olkapäässä. Tämän haavan oli tamma saanut
Borodinon tappelussa, kantaessaan seljässään hevoskaartin rykmentin
varusmestaria. Tamma ontui alinomaa noin kummallisesti kaikilta
neljältä jalaltaan yhtä haavaa. Astua se ei osannut, pistelihän vaan
jonkinlaista ravia hyppäysten kanssa; marunaa ja koiruohua se syödä
natusteli aitavieriltä, mitä en ole muitten hevosten milloinkaan nähnyt
tekevän. Tätä minä aina kummastelin, mitenkä tämä henkilähtöinen
koni jaksoi vetää tuollaista kauheata kuormaa. En uskalla sanoakaan,
kuinka monta leiviskää naapurissamme laskettiin olevan. Martin
Petrovitsh'in takana istui troskalla hänen tummanaamainen

kasakkipoikansa, Maksimka,[3] siellä hän istui, kasvot ja koko ruumis
kiinni herransa seljässä ja paljaat jalat taka-akselissa, -- ja näyttikin hän
lehdeltä tahi pieneltä toukalta, joka sattumalta oli tarttunut ohitse
kulkevan aimo karjun selkään. Mainittu kasakkipoika se myös kerran
viikossa ajoi Martin Petrovitsh'in partaa. Sanotaan pojan tätä tärkeätä
työtä varten kiipeävän pöydälle seisomaan. Toiset pilkkakirveet
vakuuttivat, että poikasen piti juosta piipotella herransa leuan
ympärillä.
Harlow'in ei ollut tapana olla pitkiä aikoja kotosalla, ja senvuoksi hänet
näkikin useanlaiseen ajelemassa samoissa ajopeleissä, ohjakset toisessa
kädessä (toinen oli uljaasti puuskassa polvea vasten), pikkarainen
vanha lakki aivan pään yläpuolella. Reippaasti katseli hän ympärilleen
karhun-omaisilla silmillään, huudellen jyrisevällä äänellään jokaiselle
vastaan tulevalle talonpojalle, porvarille ja kauppiaalle; pappeja hän ei
ensinkään rakastanut, ja jos tiellä milloin papin kohtasi, niin pani heille
karheita terveyksiä mukaan. Kerran saavutti hän minut maantiellä (olin
lähtenyt kävelemään pyssy olalla), ja tultuansa juuri kohdallen ja
huomattuansa tien vieressä jäniksen, päästi semmoisen peloitushuudon,
että koko illan soi korvissani moinen mölinä ja parku.

III.
Äiti vainajani otti, niinkuin jo olen sanonut, sydämmellisesti vastaan
Martin Petrovitsh'iä; hän tiesi kuinka syvästi tämä naapuri häntä
kunnioitti. "Emäntä hyvä! Rouva kulta! Meidän ahon mansikkainen!"
näin hän äitiäni nimitteli. Hyväntekijäkseen hän äitiäni ylisteli, ja äitini
puolestaan näki hänessä uskollisen jättiläisen, joka milloin hyvänsä
olisi ypö yksinään mennyt hänen edestänsä taistelemaan vaikka olisikin
hänellä ollut vastassa kokonainen parvi talonpoikia. Tämmöiseen
rytäkkään tosin ei ollut pienintäkään mahdollisuutta; mutta äitini arveli,
ettei leskivaimon (isäni oli kuollut jo varhain) sovi hylkiä mointa
puolustajaa kuin Martin Petrovitsh. Ja olihan tämä naapuri muutoinkin
suora mies, joka ei imarrellut ketään, ei ottanut rahoja velaksi keltään,
ei juonut viinaa, eikä ollut tyhmäkään, vaikk'ei ollut mitään
sivistystäkään saanut.

Äitini luotti Martin Petrovitsh'iin. Tämän