Korpelan seppä | Page 4

sinä sitten rupeat itkemään silmäsi puhki. Lapsethan
semmoisia itkevät."
"Se raukka kärsi niin hirmuisia tuskia ennenkuin isäntä joutui
lopettamaan, että tuskin voinen koskaan unohtaa sitä kamalaa näkyä,
kun se tuskissaan pieksäytyi maassa makkarana tuossa aholla ja veri
roiski jaloista, joista tuskissaan laukkaillessa tuossa louhikolla olivat
kaviot lähteneet."
"No mutta mitäs vahingolle tekee. Ja katsohan tänne, eikö täällä ole
toinen lehmä", sanoi Tapani, povitaskustaan vetäessään paperiin
käärittyä paksua rahavihkoa.
"Eipä se ole lehmänä. Enkä usko että Maatikin laista saisin enää
koskaan, se oli niin hyvä. Voi, voi, kun se oli soma. En unohda sitä
hetkeä ihan sen tapauksen edellä, kun se nuoli minua ja koetti minulle

olla parempi kuin osasikaan. Voi, voi sentään, miten se oli soma!"
"No ei se Maatikki kuitenkaan ollut ainoa hyvä ja soma auringon alla",
sanoi Tapani iloisesti hymyillen ja taputti Mariaa kasvoille.
"Minkäs minä sille teen kun muuten en voi uskoa."
"Voi, voi, minkälainen lapsi sinä todellakin olet, kun et voi uskoa
auringon alla löytyvän kuin yhden ainoan hyvän ja soman lehmän",
sanoi Tapani leikillisesti ja kallisti Marian rintaansa vasten. Siinä hän
taputteli Marian kasvoja ja kysyi: "Johan nyt voit unohtaa surusi
lehmän vahingosta?"
"En tiedä sitä. Nyt vaan iloitsen siitä kun sinä tulit minua näkemään. Ja
iloitsisin vielä enemmän, jos lupaisit minulle tehdä pikkuisen oman
mökin tuonne järven rannalle. Siellä ei minulla tulisi koskaan niin
ikävä sinua odottaissa kuin näinä päivinä."
"En lupaa sinulle tehdä mökkiä, vaan ostan talon ja laitan sinut talon
emännäksi, ihan tulen palavaksi emännäksi", sanoi Tapani iloisesti.
"Ethän todellakaan, Tapani, pidä leikkinä; et usko miten tuskallista on
olla ylpeitten ihmisten huonemiehenä."
"Siitä on leikki kaukana. Jos vaan tahdot, niin ennen huomeniltaa saat
tässä huoneessa olla kotonasi. Isäntä on monestikin puhunut että hän
velkoja vähentääkseen möisi tästä puolen ja kauppaan pääsemme
ottamalla isännän velkoja niskaamme. Siis sana rahaksi, viimeinen
velaksi."
"No aivanko totta!" huudahti Maria iloisesti.
"Se on totta kuin vettä. Jos sinulla vaan tekee mieli talon emännäksi,
niin se virka on tarjonasi aivan huomisesta päivästä."
"Totta tosiaan rupean iloitsemaan, jos saan toivoa lähestyvän vaikean
aikani saavani viettää omassa katoksessani. Voithan arvata miten
vaikea olisi minun pahana päivänäni turvautua vanhusteni turviin, kun

ne niin katkerasti kieltivät ja estivät minua sinun matkaasi lähtemästä ja
parjasivat sinuakin."
"Sitä et saa tehdä. Et kahden kaulasi edestä! Usko se", sanoi Tapani
päätään punaltaen.
"Siihen olisi ollut pakko, jos et olisi tullut kotiin, ja sehän pelko juuri
lisäsi suruani, kun kuitenkaan tämän talon ylpeään emäntään en olisi
voinut turvautua. Verihän se kuitenkin on vettä sakeampi, sanotaan."
"Voi, voi, kultanen Mariani... Kyllä nyt tiedän syyt minkätähden
silmäsi ovat turvoksissa." Sen sanottuaan Tapani otti Marian syliinsä
polviensa päälle ja puristaen rintaansa vasten piteli kuin pientä lasta.
Maria oli nyt ilosta niin täysi ettei voinut puhua mitään, koetti vaan
pysyä mykkänä siinä Tapanin sylissä ja puristi vaan hänkin käsillään
itseään Tapanin rintaa vasten. Tuntui siltä että ne vastakkain sykkivät
rinnat parhaiten kykenevät toisilleen tulkitsemaan tunteensa.

II LUKU.
Seuraavana päivänä rupesikin Tapani isännän kanssa tuumimaan
kaupasta. Isännästä ja emännästäkin oli tämä mieluista senkin tähden
kun Liisi piti kymmeneksi viikoksi jättää kaupunkiin jalkansa
parannukselle, johon tarvittiin rahaa, eikä ollut tietoa mistä saataisiin
muuten kuin olisi pitänyt ruveta lehmiä myömään. Aivan iloisina
leimusivat nyt talon emännän joukeat, tummaveriset kasvot Marian
kamarissa istuessaan ja kaupantekokahvia juodessaan, kun Tapani
pieninä paperirahoina luki isännän eteen viisisataa markkaa. Lauhkeasti
hymyillen emäntä työnti kätensä Marian käteen ja sanoi: "Nyt me
olemme talon emäntiä. Sinä et saa enää minua teititellä, vaan sinun
täytyy minua sanoa sinuksi; minä olen Santra." Mieluisesti hymyillen
Mariakin puristi Santran kättä, sanoen: "No minä olen sitten Maria."
Nyt Santra istui Marian viereen ja vieläkin enemmän näyttääkseen
yhdenvertaisuuttaan rupesi kertomaan niiden Marialle maan kaupassa
tulleiden kahden lehmän tapoja ja sukuperää, miten Helakukka on sitä

maan mainiota Ilkan hovin rotua, joita nyt juuri etsimällä etsitään
siitoseläimiksi ja miten he juuri karjan aluksi tahtoivat antaa parasta
mitä heillä oli. Kertoi vielä miten sekin toinen lehmä, Hopitenka on
isuksen puolelta sen mainion Kaikkolan siitossonnin alaa, joka
kaksivuotisena vasikkana maksoi neljättäsataa markkaa, silloin kun se
Littoisten hovista tuotiin Kaikkolaan.
Maria tunsi Santran puheen vaan tavalliseksi markkinapuheeksi eikä
siitä välittänyt lainkaan. Elämänhalulla täytettynä vaan istui siinä
Santran luona ainoastaan sentähden ettei viitsinyt näyttää Santralle
epäkohteliaisuuttaan lähtemällä siitä pois, ja muutenkin tuntui somalta
ja mukavalta istua omassa katoksessa, jossa yhdessä käden käänteessä
oli kaikki mikä näkyi, yksin harmaat seinän saumatkin muuttuneet
puhumaan kodin lämmintä kieltä, kun ne aina tähän asti olivat pysyneet
kylminä ja selkänsä kääntäneinä hänen tunteilleen.
Kun nyt Maria ikäänkuin lumoutuneena istui siinä melkein äänetönnä,
niin Santrakin lopetti puheensa ja toivottaen onnea lähti omalle
puolelleen ja ovessa mennessään päätään nyökyttäen sanoi: "Muistahan
nyt käydä meidänkin puolella."
"Kylläpähän, kylläpähän sitä tästä tilaa", sanoi Maria hymyillen, ja
korvat jäivät kuulemaan kun Santra juosten mennä jytyytti yli kartanon
omalle puolelleen.
Isäntäkin poistui emännän jälkeen, joten Tapani ja Maria jäivät
kahdelleen sinne kamariin. Tapani kiepsahti Marian eteen ja kahden
puolen taputellen Marian kasvoja iloisesti sanoi: "No