Korpelan seppä | Page 5

nythän minä jo
täytin lupaukseni. Nythän sinä et ole enää vuokralaismuija, kuten
kaupungissa näet sanotaan, vaan möllötät ison talon emäntänä."
"Mutta kunpa lupaisit vielä ettet koskaan lähtisi mihinkään kotoa, vaan
asettuisit tekemään työtä tässä kotona. Sitten vasta hyvä olisi. Eikös
niin, Tapani?"
"Ei, ei! Ei pala kauan tuli tässä talossamme, jos minä jään kotiin", sanoi
Tapani päätään punaltaen ja sanoissa kuului lujuus.

"Leikilläni toki sanoinkin. Mutta yhtä minä sinulta vaadin, että
opettelet kirjottamaan, jotta voit ilmottaa missä kulloinkin olet ja miten
voit. Nämä viimeiset seitsemän viikkoa eivät olisi olleet puolenkaan
pituiset jos olisit voinut minulle ilmottaa olostasi ja terveydestäsi."
"Olisin jo aikoja ennen sen tehnyt, mutta uskon sen sananlaskun että
vanhasta ei tule pappia, eikä tuohesta lakkia. Ja kuka Jumalan luoma
sen mahdin minulle antaisi että alkuun pääsisin ja mistä se aika minulle
tulisi että lähteä oppiin. Ja nähtävä se olisikin, kun minä poikanulikkain
kanssa koulupenkissä aakkosia piirtelisin. Tulisithan sinäkin katsomaan
kun minä koulupenkillä könöttäisin kynä kädessä, tolkussa kuni
porsaan keritsijä."
"No elähän tee pilaa hyvästä asiasta. Sinä voit opetella ihan itse. Meillä
oli kerran renki, joka minulle kirjotti aa-pee-kirjaimet, ja tässä tuonoin
löytönäni löysin sen paperin vanhan käsityökopperoni pohjalta erään
pienen laulukirjani sisästä, johon olin sen pienenä tyttönä pannut.
Annas kun minä näytän sitä."
Sen sanottuaan Maria liemahti ylös ja kankaansa takaa konttikirjaisesta,
päreistä tehdystä vakastaan kaivoi esille pienen kirjan, jonka välistä otti
kortin kokoisille laskuille taitellun, harmaaksi tummuneen paperin ja
hellävaraisesti purki sen laskuista, ettei mutkista murtuisi. Sitten hän
sitä paperia kaksin käsin pidellen meni Tapanin viereen ja hymyillen
sanoi: "Tässähän se on se koulupöytä, jonka takana voit könöttää
kenenkään näkemättä, minä koulumestarina."
"Sinä koulumestarina! Miten sokea sokeata taluttaa?"
"En ole niin sokea kuin luulet. Kyllä sinua kykenen opettamaan, ja
sehän onkin pääasia. Eikös niin?"
"Niin, niin. Mutta mitenpä sinä opetat, joka et itse osaa?"
"Hm, mistäs sinä minun osaamiseni tiedät! Kenellepä olisin mahtiani
näyttänyt, kun sinä et ole osannut lukea?"
Tapani otti nyt sen paperin kahteen käteensä ja alkoi katsella sitä että

silmät menivät soikeiksi. Kauan aikaa sitä Tapani katseli silmät
rävähtämättä ja huulet liikkuivat. Mutta nyt hän punalti päätään ja sanoi:
"Tästä ei tule hullua viisaammaksi. Kyllä karjalaispojan sana käypi
toteen, että: ennen nurmie kyntäis ennenkuin lukis."
"No mutta etkö todellakaan usko, että voisit oppia kynällä piirtämään
nämä kirjaimet?"
"Tokihan minä nyt sen opin jos en vähemmässä niin ainakin
puuronkeitto-ajassa. Mutta eihän tässäkään paperissa siltä ole
varsinaisesti mitään, vaikka tässä ovat nämä kirjaimet."
"Mutta siinähän ovat juuri ne kirjaimet mitä sanoihin tarvitaan. Ja kun
sinä opit ne kirjaimet tekemään, niin niistä voit luoda sanoja niin paljo
kuin ikänä tarvitset ja niin paljon kuin ajatus kehiä luopi."
"Todellakin... Mutta miksi et tätä ole jo ennen ottanut puheeksi?"
"Sentähden että olen sen pitänyt tarpeettomana ja olisin aina tullut
pitämään tarpeettomana, jos nämä viimeiset seitsemän viikkoa eivät
olisi olleet niin ijankaikkisuuden pituiset. Mutta elämä on oppia kaikki.
Vastaiset viikkomme voimme saada lyhennetyiksi siten että
opettelemme kirjottamaan."
"No tokihan me nyt sen teemme että opettelemme joitakin koukeroita
tekemään siksi että itse tunnemme. Suuren mieron kanssa meillä ei ole
asioitakaan."
Kun Maria näissä Tapanin viimeisissä sanoissa kuuli olevan varman
päätöksen että Tapani rupeaa opettelemaan kirjottamaan, niin lähti ulos
ja kävi Kerälän Santerilta hakemassa arkin paperia ja lyijykynän
palasen. Suoraltaan retalehtava paperi kädessään ja toisessa kolmisen
tuuman pituinen, musta lyijykynän palanen tuli hän nyt loistavin ja
matkan kulkemisesta hieman tulehtunein kasvoin kamariin, ja
ojentaessaan paperia ja kynää Tapanin eteen pöydälle, sanoi: "Nyt se
alkaa, sanoi valokuvan ottaja. Alappashan tehdä jytältää kirjaimia, tässä
on työmaa auki."

Tapani istui nyt pöydän ääreen kuten ainakin työhön ja alkoi
sommitella näppiinsä sitä lyijykynän palasta, mutta ei se ruvennut
pysymään oikeassa asennossa, vaikka Maria sitä kolmeen kertaan asetti.
Viimein kuitenkin Tapani rupesi puristamaan ihan hammasta purren ja
alkoi piirtää A:ta. Mutta kynän puristuksen takia vapisi käsi että tuskin
kynän kärki asettui paperille ensinkään. Jännitti hän sen kuitenkin
siihen ja pitkän tuokion perästä sanoi: "No tuli se yksi, mutta nuo
sakarat tulivat räntsöttämään kuin sammakon takaset."
"No, ei se ole muillakaan ollut ensimäinen aa höylällä höylätty. Teehän
toinen, niin siitä tulee jo parempi. Tästä mallistahan sinä näet, missä
suhteessa se on korjattava."
Taas rupesi Tapani A:ta tehdä jytältämään että paperi rikkautui kynän
jälellä, mutta tuokion perästä punalti päätään ja taas virkkoi: "Mutta
siitähän tuli vieläkin huonompi. Tuli pitkä kuin Nahkalan kissa."
"No, kyllä sen sivut kestävät, vaikka olisivat vieläkin pitemmät. Teehän
vielä", kehotti Maria tosissaan, vaikka sydämessään nauroi, kun näki
Tapanin olevan niin tolkussa.
Nyt Tapani jämiysi oikein uhasta. Painoi rintansa pöydän laitaan, kierti
kynällään sen malli-A:n, siten nähdäkseen miten siinä pitää kynän
kulkea tullakseen noin soma, ja sitten jännitti jokahisen jäsenensä, että
paitsi kynä-kättä oli koko olento jäykkänä kuin aitaa vasten kallelleen
väännetty tervasjuurikka. Nyt hän silmät rävähtämättä piirti A:ta niin
sydämen pohjasta että kieli työntyi hampaitten välistä ulos sitä myöten
kuin kynän jälki jatkui paperilla.
Tämän nähdessään Marialta purskahti väkisten ponnahtava nauru, niin
että täytyi mennä sängyn päälle pitkänään