Korpelan seppä | Page 3

ja Kalle
ja Katri parkuivat hätääntyneinä.
"Hyvä Jumala sentään!" huudahti Maria, syöksyen ulos mennäkseen
Liisiä auttamaan. Mutta emäntä oli pirtissä taikinaa alustaessaan
kuullut sen hätä-äänen ja juoksi nyt taikinaisine käsineen ulos ja joutui
ennen paikalle. Viskattuaan lankun nenän Liisin jalan päältä pois, näki
hän jalan olevan säärivarresta poikki. Emäntä tempasi pyörtymäisillään
olevan tytön syliinsä. Pienokaisen kasvot olivat vaalenneina kuin
haavan lastu ja pää retkahti äidin käsivarrelta riippumaan varatonna.
Tämän nähtyään emäntä puristi Liisin rintaansa vasten ja kauhusta ihan
mustuneena huusi: "Rakas Jumala! Kuollut Liisi! Liisi kultani, Liisi
kultani, Liisi kultani!"
Maria kun näki emännän olevan melkein järjeltään, tarttui häntä
olkapäähän ja sanoi: "Ei Liisi ole kuollut, vain pyörtynyt. Laitetaan
vain makaamaan ja pannaan kylmä kääre pään ympäri, kyllä hän
selviää."
Tätä totteli emäntä ja Marian kanssa kantaa retuuttivat Liisin emännän

kamarin sängyn päälle, jossa hän alkoikin virota. Mutta mitä
selvemmäksi Liisi virkosi tajulleen, sitä tuskaisemmin rupesi hän
kiemuroimaan ja parkumaan, niin että kahden hengen täytyi pidellä,
ettei sitä katkennutta jalkaansa rempsuttaisi aivan säpäleiksi.
Tuli nyt isäntäkin paikalle ja haki suuren villalankaisen vyönsä, kääri
Liisin jalat sillä lujaan kiini ja hampaat yhteen puristettuina, sanaa
puhumatta toimittautui Liisiä viemään kaupunkiin saamaan lääkärin
apua.
Äiti ei kuitenkaan uskonut Liisiänsä miesten kuljetettavaksi, vaan
toimittautui hänkin matkaan. Ja kun venhe oli rannassa lähtöön
valmiina, niin emäntä kantaen käsivarsillaan vaatteisiin käärittyä,
kipeästi vaikeroivaa Liisiä juosta hynttyytti venheeseen, jossa piitalle
istuttuaan polviensa päällä heilutteli ja hyvitteli Liisiä, hokien: "Liisi
kultani, Liisi kultaseni! Voi, voi sinua Liisi kultaseni!" Ei kuitenkaan
Liisin valitus tauonnut, vaan niin kaukaa kun kolmivuotiaan lapsen ääni
voi kuulua, kuului Liisin katkeramielinen valitus Luopajärven selällä
etenevästä venheestä, mikä kahdella airoparilla soutaen ja
huopariparilla huovaten kiirehti kaupunkia kohti.
Kotiin jäänyt talonväki oli kuni ukkosen lyömä, puhumattomina vaan
tölläkehtivät sinne ja tänne. Mariakin tunsi elävänsä kuin unissaan. Ei
tuntenut surua eikä iloa. Helteinen taivaskin näytti sulkeutuvan itseensä
ja Luopajärven takaa näkyvät vuoretkin näyttivät tahtovan kätkeytyä
synkkään yöhön. Ilmassa lentelevät pääskysetkään eivät näyttäneet
tietävän mihin mennä, luikoilivat vaan sinne ja tänne.
Maria istui kamarinsa akkunan pielessä ja katseli sen tapahtuman syytä
ja näki että jos emäntä ei tänä aamuna karjatarhassa olisi lisännyt hänen
suruaan, niin tuota tapausta ei olisi tullut. Hän näki että lapset olivat
kiikkulautansa laittaneet kiikkumaan entistään korkeammalle, joten se
kiikkuessa oli luistanut päätään myöten, jossa lankun ympärille
käpertynyt Liisin jalka oli joutunut lankun nenän alle. Ilman emännän
lisäämää surua hän olisi ollut kankaansa takana ja nähtyään lapset siinä
vaarallisessa kiikkuhommassaan joutunut estämään sitä. Tätä hän siinä
akkunansa pielessä istuessaan mietti ja aina väliin tunsi ruumiinsa läpi
käyvän sähkövirran tapaisen väristyksen, joka samalla sammui

tietämättömäksi.
Viimein kuitenkin hän melkein itse ajattelemattaan istui kankaansa
taakse ja rupesi kutoa nelistämään entisen tapansa mukaan eikä
muistanut väsymystään, vaikka kädet vapisivat. -- --
Nyt oli lauvantai-ilta. Maria oli kylpemästä tultuaan pukeutunut
puhtaisiin pyhäpukineisiinsa ja mitään erityistä ajattelematta istui taas
huoneensa akkunan eteen ja katseli kesantopellolla kisailevia
lampaankaritsoita, jotka emiensä rauhallisina maatessa ja märehtiä
vippastessa pukkailivat toisiaan ja väliin aina kapusivat kiviraunioitten
korkeimmille huipuille, sieltä alas ja samassa toiselle, ja se kun
kyllästytti, niin varsinkin oinaskaritsat rupesivat taas pukkailemaan
toisiaan että rusaus kuului huoneeseen aina silloin kun niiden otsat
joutuivat vastakkain.
Tätä katsellessa Marian oma yksinäisyys rupesi tuntumaan ihan
puristavalta. Tuntui kuin huoneen seinät ympärillä likeneisivät kaikilta
puolilta toisiaan, joitten puristavaan rakoon hän tunsi olevansa
joutumaisillaan. Täytyi ihan katsoa ympärilleen että onko se totta.
Seinät kuitenkin seisoivat mykkinä entisellä sijallaan, ainoastaan pieni
lyömätön seinäkello yhdellä seinällä kävellä naksutteli tasaisia
askeliaan ja oli lopettamassa yhdettätoista tuntia. Sen nähdessään kävi
kuuma huumaus Marian läpi ja kyynelten esiin tullessa tunsi hän
povessaan tuttua liikettä ja painoi päänsä pöydän laitaan käsiään vasten
ja huokasi. "Voi, voi että ei tänäkään iltana tule Tapani. Ehkä jo ennen
tulevaa lauvantaita tapaa minut vaikea aika, niin mikä on kohtaloni
silloin! Eloko, kuoloko? Jumala sen tietää."
Samassa rupesi ovesta kuulumaan hiljaista koputusta. Silloin Marian
sydän hytkähti ja ihan leimahtamalla hän kiirehti ovelle, jota auastessa
häneltä pääsi iloinen huudahdus: "No Tapani! Siinä hyvä missä hyvää
mainitaan; olin juuri ihan odottamassa."
"Niinhän sitä sanotaan että siinä paha missä pahaa mainitaan", sanoi
Tapani ja iloisesti hymyillen työntyi sisään, missä heitettyään takkinsa
ja hattunsa naulaan, kierti kätensä Marian ympäri ja veti mukanaan
sängyn laidalle istumaan.

"En voinut sanoa paha sinua nähdessäni, olit niin hyvä kun tulit. En
tietäisikään minkä makuista ikävä on, jos en olisi elänyt viimeisiä
päiviä", kuuluivat Marian iloiset, mutta valituksen sekaiset sanat.
"Mutta todellakin, olethan ihan itkenyt, kun silmäsi on aivan
turvoksissa."
"En minä ole ikävää sanottavasti itkenyt, muuta minulle on tapahtunut."
Tämän kuultuaan Tapani kalpeni ja näkyi etsivän sanaa ennenkun kysyi:
"Mikä sinulle sitten on tapahtunut?" ja ääni värisi tätä sanoessa.
"Minulla ei ole enää lehmää", sanoi Maria vapisevalla äänellä ja kierti
kätensä lujempaan Tapanin kaulaan.
Sen kuullessa Tapanin silmät leimahtivat iloisiksi kun kuuli että puhe ei
ole pahemmasta kuin lehmän vahingosta, ja rauhallisesti kysyi: "Mikä
sinulta lehmän vei?"
"Talon lehmän kanssa puskiessaan poltti suitsussa jalkansa niin pahoin
että täytyi lopettaa."
"No sitäkö