Kauppahuone Playfair ja Kumpp | Page 7

naisen
vaatteisin, mutta pysyi hytissään eikä näyttäynyt kannella.
Mitä Crockstoniin tulee, niin oli selvästi ja silminnähtävästi todistettu,
ett'ei hän ollut merimies enemmin kuin rakuuna, ja hän vapautettiin
kaikesta palveluksen teosta laivassa.
Sillä aikaa työntyi Delphin aika vauhtia Atlantin yli, jonka aallot
pieksettiin kaksinkertaisen ruuvin alla, ja ainoana tehtävänä laivassa oli

tarkka vahdinpito. Päivällä jälkeen sen näytelmän, joka teki lopun miss
Jennyn tuntemattomuudesta, käveli James Playfair pikaisilla askelilla
edes ja takaisin peräkannella. Hän ei ollut kertaakaan koettanut saada
jälleen nähdä tuota nuorta tyttöä ja pitkittää päivällä ennen
keskeytynyttä kanssapuhetta.
Kävellessään tuli hän ehtimiseen astumaan Crockstonin sivu, joka,
tukan alta tirkistellen, katseli häntä jollakin tyytyväisyydellä. Selvästi
näkyi, että hän halusi saada puhutella kapteinia, ja hän katseli häntä
niin väsymättömästi, että kapteini viimein tuskautui.
-- Mitä nyt taas tahdot minulta? -- sanoi James Playfair amerikalaiselle.
-- sinä kuljet kuin kissa kuuman puuron ympärillä, eikö siitä loppua
tulekaan?
-- Suokaa anteeksi, herra kapteini -- vastasi Crockston, katsoa tihruttaen
-- asia on niin, että minulla on jotakin teille sanomista.
-- Mitähän se olisi?
-- Noh, se on hyvin mutkaton asia. Minun haluttaa toden takaa sanoa
teille, että olette pohjaan asti kelpo mies.
-- Minä tulen toimeen ilman sinun sievistelmiäsi.
-- Tämä ei ole sievistelemistä. Sen jätän siksi, kuin olette perille asti
asiassa päässeet.
-- Minne perille?
-- Tarkoituksenne perille, tietystikin.
-- Onko minulla tarkoitus täytettävänä?
-- Tottapa on! Te olette laivaanne vastaanottanut meidät, tuon nuoren
tytön ja minun. Te olette antaneet hyttinne miss Halliburtille. Hyvä! Te
olette säästäneet minun patukasta. Jalomielisemmin ei saata kukaan
menetellä. Te tulette viemään meidät perille Charlestoniin, ja se on
hyvin, hyvin hyvä asia, mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki.

-- Mitä, eikö siinä ole kaikki? -- huudahti James Playfair,
hämmästyksissään Crockstonin hävyttömyydestä.
-- Ei, ei millään muotoa -- vastasi tämä viime mainittu, ilkipintaisesti
nenäänsä niuristaen. -- Tytön isä on vankina siellä!
-- Entäs sitte?
-- Entäs sitte? Hän tietystikin on pelastettava.
-- Miss Halliburtin isä pelastettava?
-- Se on tietty. Hän on kunnian mies, uskalias kansalainen.
Maksaneehan vaivan uskaltaa jotakin hänen vuoksensa.
-- Master Crockston -- sanoi James Playfair, vetäen kulmiansa ryppyyn
-- te uäytätte olevan hulivili ensimäistä laatua. Mutta muistakaa, ett'en
olekaan nyt leikkipuheen tuulella.
-- Te erehdytte, herra kapteini -- väitti amerikalainen siihen. -- Minä en
puhu leikkiä laisinkaan, vaan puhun kanssanne täyttä totta. Asia minkä
ehdoitan, voi tosin ensi alussa näyttää teistä mahdottomalta, mutta
likemmin asiata ajateltuanne tulette huomaamaan, ett'ette saata toisin
tehdä.
-- Vai niin! Minun täytyy siis pelastaa mr Halliburtt?
-- Niinkuin olen sanonut. Teidän pitää kenraali Beauregardilta anoa,
että hän lasketaan vapauteen, ja kenraali ei ole hylkäävä anomustanne.
-- Mutta jo hän sen tekee?
-- Sitte -- vastasi Crockston, ei ollen noista sanoista milläänkään --
tulemme käyttämään voimakkaita keinoja ja viemään vangin pois
liittolaisten nenäin editse.
-- Niin siis -- sanoi James Playfair, joka alkoi suuttua -- ei siinä kyllä
että menen Yhdysvallan laivastojen keskitse ja rikon Charlestonin
piirityksen, vaan minun täytyy vielä mennä merelle, alttiina

linnoitusten kanuunatulelle, ja tehdä tämä pelastaakseni herran, jota en
tunne, yhden noita orjuuden hävittäjiä, joita kauhistun, yhden noita
paperin tuhraajia, jotka vuodattavat kirjoitusmustaansa verensä
asemesta.
-- No, yksi kanuunankuti enemmin tahi vähemmin, mitä se tekee? --
väitti Crockston.
-- Master Crockston, ottakaa tarkka vaari siitä mitä nyt sanon: jos
kerran vielä rohkeatte puhua minulle tästä asiasta, niin lähetän teidät
ruuman alimmaiseen osaan koko reisun ajaksi, niin että saatte oppia
pitämän suunne kiinni.
Näin sanottuansa laski hän amerikalaisen menemään, ja tämä meni
mumisten:
-- Kas niin! Minulla ei ole syytä olla tyytymätön keskusteluumme.
Rappa on nakattu ja asia on menestyvä.
Sanoessaan "orjuuden hävittäjä, jota kauhistun" James Playfair
ymmärrettävästi sanoi jotakin, jota ei ajatellut. Hän ei ollut orjuuden
puollustaja, mutta hän ei tahtonut myöntää, että kysymys orjuudesta,
vaikka presidentti Lincoln nimenomaan oli sitä vakuuttanut, olisi
tärkein Yhdysvaltioiden kansallisessa sodassa. Väittikö hän siis, että
Etelän valtioilla -- kahdeksalla kuudestaneljättä -- peri- aatteellisesti oli
oikeus ruveta eri yhdyskunnaksi sen tähden että olivat vapaa-ehtoisesti
yhdistyneet? Ei suinkaan! Hän vihasi pohjois-valtioiden miehiä, siinä
kaikkityyni. Hän vihasi ja kammoi heitä vanhoina veljinä, jotka olivat
erinneet yhteisestä heimokunnasta, oikeina englantilaisina, jotka olivat
nähneet hyväksi tehdä sen minkä hän, James Playfair, nyt hyväksyi
liittouneissa valtioissa. Tälläiset olivat Delphinin kapteinin valtiolliset
mielenpiteet, mutta erittäinkin oli amerikalais-sota tikkuua hänen
silmissään ja hän tahtoi tehdä jonkun kepposen niille, jotka kävivät tätä
sotaa. Helppo on siis ymmärtää, kuinka hän oli vastaanottava tämän
esityksen orja-ystävän pelastamisesta ja liittolaisten, joiden kanssa hän
aikoi asioihin antautua, loukkaamisesta.
Mutta Crockstonin viekkaat esitytkset eivät antaneet hänen

ajatuksilleen enään rauhaa. Hän koetti niin paljon kuin mahdollista
karkoittaa niitä, mutta ne palasivat ehtimiseen hänen sieluunsa, ja kun
miss Jenny seuraavana päivänä vähäksi aikaa tuli kannelle, ei hän
uskaltanut katsoa häntä silmiin.
Ja se oli tosiaankin iso vahinko; sillä tämä nuori valkeaverinen,
mielevä- ja lempeäsilmäinen tyttö ansaitsi kolmekymmenen-vuotiaan
nuoren miehen silmäilemisen. Mutta James Playfair tunsi itsensä
hämäytyvän hänen läsnä ollessaan ja ymmärsi, että tällä lumoavalla
olennolla oli luja ja jalo sielu, joka oli