Katajainen kansani | Page 5

ei ole totuttu tottelemaan. Täällä
meidän puolessa ei päästä kulkemaan kuin hyvällä puheella ja kauniilla
käytöksellä.
Hän posmitti jotakin herransa kanssa, joka oli niin turkkeihinsa
vyötetty ja tyynyillä ja nahkasilla kuomiinsa niin pönkitetty, ettei
kyennyt muuta kuin silmiään mulkoilemaan ja vähän olkapäitään
kohottelemaan.
--Herra käskee teidän heti paikalla lapioimaan auki tien! Jos sen teette,
lupaa hän antaa anteeksi eikä olla vihainen siitä, ettette ole sitä ennen
tehneet.
--Lapioimaan auki tie? Läpi Suomenko? Se on yhtä umpea täältä
Lappiin.
--Eikä kuin yhä pahenee vain! vahvisti toinen.
Kuski raapi korvallistaan.
--Läpi Suomen ... helkkari...
--Parasta taitaa olla, kun käännytte takaisin tai odotatte täällä kesään ...
kesä kuitenkin tulee, ennen kuin on kaikki kujat luotu, jos ne
luotaisiinkin...
--Ei sovi kääntyä eikä odottaa! Nyt juuri täytyy meidän päästä!
--Ka, pääseehän siitä ... tasainen on taival... eivät kivet kolaja ... ei
muuta kuin vähän upottaa...
--Vai läpi Suomen! jahkaili kuski. Yhtä umpea Lappiin asti ... eikä kuin
yhä pahenee... Saamari sentään!
--Onko teillä sitten määrä minne joutua, vai mitä varten se oikein on
lähtenyt?
--Annahan kätesi, hyvä mies, että pääsen pystyyn!--Kas niin, vetäiskää
samalla maantielle! Vot! Hyvä on! Puhhuh!--Määräkö? Vieläkös!
Ylpeillessään se vain lähti ... Suomen herrat aina kehuvat hevosiaan ja
rekiään. Tämä kun on aina elänyt siinä luulossa, että hänellä on ne pelit
paremmat kuin missään muualla, niin suuttui ja lähti näyttämään
omiaan.--»Kyllä minä opetan kehumaan!» sanoi.--»Näytetään
tsuhnoille!» sanoi. Ja nyt kun kuuli lunta tulleen...
--Sitä tuli jo vähän liiaksikin!

--Eihän niillä näillä, tietäähän sen, täällä mihinkään pääse, uppoavat
joka askelella...
--Ei toki tavallisinakaan talvina, saati tämmöisenä.
--Sitähän sanoin... Emme pääse Suomessa näillä hevosilla ja tällä reellä,
sanoin. »Pääsemän pitää!» ärjäisi, ja lähteä täytyi, ei auttanut. Nyt se
sen näkee, mutta ei anna arvo kääntyä.
--Antaakohan tuon arvo sitten tuossa istua?
Herra huusi jotakin kuskilleen, ja tämä tulkitsi sitten sen meille.
--Se vain minulla teitä ärjyttäisi ja pelotuttaisi. Jos sydäntyy oikein, niin
ei lähde siitä koko talvena ... siihen ruokansakin kannattaa ... teiltä tien
tukkeaa. Mutta jos olisitte nöyriksi, rukoilisitte polvillanne: »Hyvä
herra, lähde armossa pois, anna meille tien aukaiseminen anteeksi,
emme koskaan enää, korkea pajari, sinulta tietä tukkea», niin sitten
hänestä pääsisitte ... niin täytyy minun tehdä, kun mitä tahdon saada
aikaan.
--Ei me häntä hännystelemään, kun emme tiedä pahaakaan
tehneemme ... olkoon siinä tai menköön mihin tahtoo ... yhdentekevä
meille on...
--Mutta on teissäkin syytä, kun olette antaneet tien umpeen mennä!
Onko tämä laitaa? Viikko siitä, kun lumen satoi, eikä ainoatakaan
lapiollista luotu! kiivastui kuski taas.
--Ei ole tämä pyry meidän nostamamme ... sieltäpä se teidän ilmoilta
pilvi nousi, eikö ollekin omain noitainne nostama? Mutta kun hyväksi
herjennette, niin saatammehan auttaa ylös ... pakkoa ei ole!
--Se panee pakon!
--Ei ole rekennekään leveys asetuksien mukainen. Tuommoisella tien
täyteisellä ei saa Suomessa kulkea. Täällä täytyy antaa puoli tietä
toisillekin, se on asetus.
--Älkää olko tyhmiä ... ettekö näe, miten se silmiään mulkoilee ... siitä
vielä paha seuraa, jos niskoittelette ... minä tiedän nämä Pietarin herrat;
olen heitä siksi paljon palvellut. Viis' ne teidän asetuksistanne! Eivät ne
rekiään teidän tähtenne kavenna, vaan panevat teidät teitä levittämään.
Tehkää, veikkoset, niinkuin se käskee, en neuvoisi, jos en tietäisi ...
teidän parastanne tarkoitan ... tulkaa Inkeriin, niin näette!
Ukot epäröivät.
--Jos suuttuu ja minkä vielä tekee? Pitäisikö auttaa ja ruveta
lapioimaan...?

Mutta se vanha mies, joka koko ajan oli kuskin kanssa puhunut,
melkein kiivastui:
--Ei ensinkään! Käy yhden käskyjä tottelemaan, saat heitä kymmenen
niskaasi! Aukaise tie tälle, saat kaikille aukaista, ikäsi lapio kädessä
tiepuolessa seistä. Ja mikä on päästäkseen, kun oikeilla peleillä
kulkenee! Päästäänpähän meidän hevosilla ja reillä, ja kun ei niillä
päästä, kuljetaan suksilla. Olkoon aloillaan!
--Olkoon sitten aloillaan!
Miehet survaisivat jo sauvansa lumeen ja aikoivat lähteä.
Mutta nyt tuli herralle hätä, kuului puhuvan jotakin kuskilleen ja ääni
kuului ystävällisemmältä.
--Älkäähän menkö! huusi kuski. Herra sanoo, että saatte armon
lapioimisesta, kun vain autatte... Ei, ei, älkäähän menkö, ka, ei kuin
pyytämällä pyytää...
--No, se on oikeata puhetta! Kun olisitte alun pitäen näin siivosti
haastaneet, ei olisi väitöstä tullutkaan ... autetaanhan me ... pojat hoi!
Eikä se ollut kuin keikaus vain, kun hevoset oli hyppyytetty tielle ja
reki nostettu kohdalleen. Kiireessä oli se tosin tullut käännetyksi
jäljelleen päin, mutta sitä ei herra näyttänyt huomaavan.
Miesten esityksestä vedettiin nyt kuomu ja herra sen sisässä lähimpään
taloon, sillä maantiellä olisi ollut mahdoton valjastaa.
Mutta kun alettiin talon pihalla valjaita tarkastaa, niin huomattiinkin
niiden olevan niin epäkunnossa, ettei ollut ajattelemistakaan niiden
kanssa taipalelle lähteä. Ei ollut muita ehyitä ajokaluja kuin suitset ja
riimut ja ruoska.
Kuski haasteli jotakin herransa kanssa, osoitteli rikkinäisiä valjaita,
rekeä ja hevosia, ja pyysi viimein saada pienemmän reen talosta
lainaksi ... tämän omansa hän jättää sijaan.
Saatiinhan reki, antoihan isäntä toki, veti esiin parhaan kirkkorekensä ...
»Herra on hyvä ja istuu siihen ... kyllä siihen mahtuu vaikka
pitkälleen.»
Herran tyynyt ja nahkaset siirrettiin isännän rekeen, ja sitten hänet itse
siihen mukavaan asentoon pitkälleen sijoitettiin. Ei hän mitään