Katajainen kansani | Page 4

jotka tekevät ihmeitä silloin,
kun Suomen valtion rautateiden veturiauratkaan eivät mitään voi, eivät
viranomaiset ole käskeneet tarttua, vaikka heillä vanhain asetusten
mukaan siihen olisi ollut oikeus--lienevätkö sen sitten tehneet näiden
hankihirviöitten pelosta vaiko säälistä kansaa kohtaan, säästääkseen sitä
uusista rasituksista. Sentähden seisovat kinokset täällä yhä yhtä
korkeina kuin ennenkin ja saanevat, ainakin mitä virallisiin
toimenpiteisiin tulee, seistä siinä siksi, kunnes Herran päivä ne kerran
sulattaa.
Mutta usein tapahtuu, että kun viranomaiset jolloin kulloin eivät ole
tehtävistään selvillä--mikä sattuu tavallisesti juuri silloin, kun heidän
apuaan kipeimmin kaivattaisiin--keksii kansa itse jonkin keinon itsensä
auttamiseksi. Se kyllä miettii muutamia päiviä, joskus viikkojakin,
mutta lopulta ratkaisee se pulmansa omalla tehokkaalla tavallaan.
Ja niin se teki nytkin. Ihmisten _täytyi_ päästä liikkeelle ja ne
pääsivätkin.
Vaikka hiihtäminen viime aikoina on ollut suuresti vähenemässä,
paikoitellen melkein unohduksissa, teitten kunnossapito kun on vuosi
vuodelta parantunut, on täällä kuitenkin joka talossa ollut sukset, jopa
kahdetkin. Joskaan niitä ei tavallisina talvina ole yleisemmin tarvittu,
ovat talojen vanhukset niitä kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa
huolellisesti hoitaneet ja joka kesä tervailleet, sillä eihän koskaan voi
olla varma siitä, milloin taas läpipääsemättömän lumen sataa ja milloin
näitä taikakaluja tarvitaan.

Ja nyt otettiin ne kuin orrelta alas, ja ihmeellinen oli se vaikutus, minkä
ne tekivät. Nuo nietokset, joita oli luultu murtumattomiksi muureiksi,
muuttuivat yht'äkkiä kaiken yhteyden nöyriksi välittäjiksi
ulkomaailman kanssa. Ne muuttuivat siksi sillaksi, jota myöten ihmiset
keveästi kuin tuulen kantamina liukuivat toistensa luo.
Hankien hankaluudesta on tullut matkamiesten mukavuus. Välit talojen
välillä ovat lyhenneet. Tiet, jotka ennen kulkivat kierrellen ja kaarrellen,
vievät nyt suorina viivoina halki korpien, yli järvien. Hiihdännän
ponnistelu, pakko luottaa vain omaan itseensä ja omiin suksiinsa ja
tieto siitä, että kunkin oma voima on hänen ainoa auttajansa, on saanut
mielet hilpeiksi ja rinnat reippaiksi. Ihmiset ovat yht'äkkiä käyneet
toisilleen ystävällisemmiksi ja keskinäisissä suhteissaan
herttaisemmiksi. Vastaantulija ei ole enää vihamies, joka sinut
tiepuoleen ajaa, vaan ystävä, joka sinulle on uran avannut ja sinä
hänelle. Etäisimmätkin ovat kuin naapureita, ja kuulumiset kulkevat
talosta toiseen nopeammin kuin koskaan ennen.
Se suuri lumivaippa, jonka pelättiin hautaavan alleen ja ihmisiä
erottavan, onkin vain kohottanut ja yhdistänyt. Lumenhaltijan ilkeät
aikomukset ovat häpeään tulleet.
Tekeehän tuo vielä raskaammissa kotiajoissa haittaa hiukan.
Heinäkuormat täytyy panna pienemmät kuin ennen, ja hirsien veto
useihin uudisrakennuksiin on täytynyt jättää toisiin.
Mutta kahteen paikkaan on keli nyt livakampi kuin on koskaan ollut--
kirkkoon ja kouluun. Niiden ympärillä seisoo suksia ja sauvoja kuin
keihäitä sotaleirissä. Ja kuta korkeammalle kinokset kohoavat--ja
yhähän ne vain kohoo, sillä talven selkä ei ole vielä taittunut--sitä
enemmän sakenee suksimetsä kirkkojen seinämillä ja koulujen pihoilla.
1899.

KOLMIVALJAKKO.
Sisämaassa sen suuren lumipyryn jälkeen maaliskuulla 1899.
Hiihtelimme tässä eräänä pyhäiltana vähän aikaa sen suuren lumipyryn
jälkeen hiljalleen liukkaita hankia ja kiittelimme näitä
kulkuneuvojamme, joilla näkyi pääsevän, olipa keli millainen tahansa,
kun alkoi kuulua outoa melua maantieltä päin, jonka poikki latumme
kulki. Siellä huudettiin ja pauhattiin ja isoäänisiä aisakelloja soitettiin.
Päätimme sodan syttyneen siitä, että kaksi vastaantulijaa ehkä oli

joutunut tiestä tappeluun, ja riensimme hätään. Mutta kun tulimme luo,
emme tavanneetkaan kuin yhden matkamiehen mellastamassa. Mutta
hän oli kyllä sitä kummallisempi kulkija. Ei ole ainakaan täälläpäin
semmoisia laitoksia ennen nähty.
Siinä oli iso kuomureki, leveä kuin laiva, kallellaan lumessa. Kuomun
sisässä istui sen täyteinen parrakas, lihava, kiiltonappinen herrasmies.
Reen kupeella oli vyötäisiään myöten hangessa hänen kuskinsa,
isolakkinen, pitkähihainen ja leveähelmainen, joka, koettaessaan omin
voimin päästä ylös, vaipui vain yhä syvemmälle. Hevosista, joita oli
kaksi suurta konia ja yksi pienempi keskellä, oli pienin tiellä
poikkiteloin mahansa varassa, suuret tiepuolessa lautasiaan myöten
lumessa. Aisat olivat katkeilleet ja suitset sekaantuneet.
Ummikko herra ärjyi outoja sanoja kuskille. Kuski, joka osasi hiukan
suomea, noitui hevosiaan, jotka vaahtoon asti ponnisteltuaan nyt eivät
enää yrittäneetkään ylös; noitui rekeään, jonka toinen jalas oli vaipunut
syvälle lumeen; noitui tietä, joka todella olikin kelvoton semmoisilla
ajopeleillä kulkea; noitui lomaan herraansakin ja lopuksi meitä kaikkia,
jotka emme olleet tien kunnossa pidosta paremmin huolehtineet.
--Kaikenlaisilla konkareilla sitä pitääkin ajaa ... sanoinhan minä jo
lähtiessäni, ettei näillä pelin täällä pääse mihinkään ... mokomat
valjakot ... luuliko se tuo (hän osoitti herraansa) täällä Nevskiä
ajavansa ... joka virstalla saadaan tiepuolessa rypeä... Ja te sen moukat
siinä, tsuhnat, kelvottomat, ette pidä teitänne kunnossa, että herrat
ajamaan pääsisi... Herra, herra, mitä me teemme?
Herra murahti jotakin...
--Selkään uhkaa teitä antaa!--Selkäänne sietäisittekin!--Ka, miksette
auta!--Kuuletteko, kollot, nostakaa reki tielle ja hevoset hangesta!
Miehet katselivat tyynesti outoa näytelmää, mutta ei kukaan heistä
yrittänytkään ruveta pelastuspuuhiin.
--Mitä te täällä kuljeksitte? kysyi meistä muuan. Vai lähdittekö vain
keliä koettelemaan?
--Keliäkö koettelemaan! kiljui pitkähihainen mies. Kyllä me teille vielä
keliä näytämme?
Hän hujahutti pitkällä piiskallaan lähinnä seisovaa miestä, mutta tämä
nosti sauvansa eteen, siima kiertyi sen ympärille ja piiska irtautui
kurittajan kädestä. Koettaessaan rynnistäytyä ylös kellahti hän selälleen
hankeen ja siitä istualleen, niin ettei näkynyt kuin vähän parran häntää

lumesta.
--Auttakaa minut ylös, konnat! komensi hän. Mutta miehet olivat
piiskan käyttämisestä hiukan närkästyneet...
--Parasta, kun huppuroit siinä siksi, kunnes sydämesi lauhtuu. Ne ovat
nämä tämmöiset aseita, joita täällä