Kahden talonpojan ulkomaan-matka | Page 3

mitään, niin on viisainta. Mutta kun he
ovat tulleet takaisin, kas silloin he saavat nähdä toista!»
Kun he olivat ehtineet tehdä tämän sopimuksen, astui Frits huoneeseen.
Hän oli ollut kylässä puhelemassa hetkisen lukkarin Dorotean kanssa
alhaalla vanhan seljapuun luona. He olivat siellä vannoneet toisilleen
ikuista uskollisuutta, ja kun Frits saisi vastaanottaa talon, viettäisivät he
häänsä, panivatpa sitten vanhemmat vastaan miten kovasti tahansa.
Swartin emäntä ei näet kärsinyt, että näillä kahdella oli niin paljon
puhumista toisillensa. Ei hänellä kuitenkaan ollut mitään Doroteaa
vastaan, päinvastoin. Dorotea oli kaunis tyttö, ja hänellä oli hyvä
ymmärryksen lahja. Sen lisäksi oli hän nokkela neuloja; hän oli aivan
äskettäin neulonut Swartin emännälle uuden kapan. Mutta Fritskö
ottaisi hänet? Ei! Sillä Dorotea oli liian köyhä. Vaikkapa kääntäisivät
hänet ylösalaisin, vakuutteli Swartin emäntä, ei asiasta sittenkään tulisi
mitään. Dorotea oli liiaksi paljasjalkainen, ja jos hänen Fritsinsä
tahtoisi naida, saisi hän kyllä aivan toisenlaisia tyttöjä kuin Dorotea.
Olihan tässä tarjolla kauppias Hahnin tytär ja kestikievarin orpana,
mutta lukkarin Dorotea oli liian köyhä!
Frits astui iloisin kasvoin tupaan. Hän ja Dorotea olivat nyt tehneet
sopimuksensa; hän oli niin iloinen, niin onnellinen.
Kun Swartin emäntä näki hänen tulevan, sanoi hän:
»Sinä hymyilet, poikaseni, vaikka sinun ennemmin pitäisi itkeä. Kunpa
vain tietäisit mitä on tapahtunut.»
»Niin», lisäsi Wittin emäntä, »tässä on kysymyksessä kauheita asioita.»
Ja nyt rupesi äiti kertomaan ja selittämään hänelle asiaa. Eukko oli
luullut, että Frits rupeaisi itkemään; mutta Frits kuunteli hänen sanojaan
vain puolella korvalla, hänen ajatuksensa olivat vanhan seljapuun ja
lukkarin Dorotean luona.
»Onkos kukaan mokomata ennen nähnyt?» puhkesi Swartin emäntä
ihmettelemään. »Etkös sinä tuhma poika istu tuossa irvistellen?
Minkätähden sinä et itke? Luuletkos, että minä leikkiä lasken? Ja mikä
sinua muuten niin huvittaa? Sinä vain nauraa höhötät, kun minä itken
katkeria kyyneleitä!»
Ja taas nosti Swartin emäntä esiliinan silmilleen.
Frits ajatteli vain vanhaa seljapuuta ja omaa Doroteaansa. Se
pojan-nahjus ei lainkaan halunnut itkeä. Äidin itku ja toruminen ei

auttanut; Frits ei tahtonut itkeä. Ja niin tuli ilta, ukko Swart tuli kotiin ja
Wittin emäntä sanoi hyvästit. Ja tuokion kuluttua olivat kaikki
sängyssä.
Kuu kumotti ikkunasta sisään, ja seinäkello naksutti: tik tak, tik tak!
Swartin emäntä näki kauheaa unta. Kolme isoa, valkoisiin raiteihin
verhottua miestä, joilla oli kyynärän pituiset parrat, hyökkäsi Fritsin
kimppuun ja vei hänen uuden takkinsa, ja seitsemän sutta söi hänet
suuhunsa saappaineen päivineen, eikä se poika-nahjus sittenkään
tahtonut itkeä. Ukko Swart taasen näki unta santarmeista, jotka
taittuivat häntä niskasta maantiellä ja veivät putkaan--ja Frits, niin, hän
näki unta lukkarin Doroteasta.

II.
Seuraavana aamuna läksivät ukko Swart ja Frits sekä ukko Witt ja
Kalle kaupunkiin hankkimaan kansliasta »passia ulkomaille». Se
maksoi 16 groshenia, ja sen saatuaan kiirehtivät he kotia. Naapuri
Swart nimittäin oli sitä mieltä, että matkalle oli lähdettävä kiireimmiten.
»Sillä muuten eukko taas sekaantuu asiaan», sanoi hän.
Kotiin tultuaan ukko Swart otti passin esille ja sanoi eukollensa:
»Tässä on nyt passi, ja minä seison siinä kokonaan.»
»Sepä mahtaa olla kaunis kuvaus.»
»Kuules Frits», sanoi ukko Swart, »tules tänne ja lue passi meille. Alun
saat jättää lukematta. Ala ulkonäöstä.»
Ja Frits luki.
»Pituus: viisi jalkaa ja yksi tuuma.»
»Se on oikein, se», sanoi Swart tyytyväisenä. »Niin, erittäin pitkä minä
en olekaan.»
»Vartalo: sangen r-u-u, sanoo ruu, m-i-i, sanoo mii, k-a-s, sanoo kas,
ruumiikas.»
»Äh, mitä sinä mökötät! Ruumiikas, mitä se on? Olenko minä ruumiin
näköinen, minä, joka olen lihava ja verevä mies! Sen pitää tietysti
kuulua: rumakas»... No, lue eteenpäin!»
»Silmät: harmaat--tukka: punainen...»
»Se on myöskin oikein. Mutta oikein ketunpunainen ei minun tukkani
sentään ole, se vivahtaa hieman keltaseen.»
»Ah, isä, kyllä sen lapsikin voi nähdä, että te olette aika ketunpää!»
»Mitä hittoja! Luulenpa melkein, että sinä... Katso sinä vain passiin,

poika!»
»Suu: iso--nenä: pieni...»
»Sitä minun pitää mennä ihan peilistä katsomaan. Minä olen aina
luullut, että minulla olisi komea nenä ja että se olisi luontevan
muotoinen.» Ukko tarkasteli nenäänsä peilistä kaikilta puolin. »Mutta
mitä pituudesta puuttuu, sen kyllä leveys korvaa.--Poika, älä naura,
vaan lue eteenpäin!»
»Erityisiä tuntomerkkejä: hänen kasvonsa ovat täynnä teerenpilkkuja ja
rokonarpia ja näyttävät kokoonneulotuilta. Niiden väri vivahtaa vähän
siniseen. Hänen molemmat silmänsä ovat kierot.»
»Mitä! Mitenkä siinä seisoo? Anna tänne passi!»
»Tässä seisoo: hän katsoo vähän kieroon!»
»Ettäkö minun kasvoni ovat siniset?»
»Niin tässä seisoo, isä!»
»Ja näyttävät kokoonneulotuilta?»
»Niin, tässä seisoo niin!»
»Mutta tämäpä vasta on hävytöntä! Reistraattori Schnabel on
kirjoittanut minulle semmoisen passin! Minä olin muuten aikonut
lähettää hänelle juottovasikan. Kaikki se muu minun pituudestani,
nenästäni ja suustani on kyllä oikein ja paikallaan, ja se »ruumiikas»
olisi myöskin saattanut käydä päinsä, mutta siniset kasvot on toki liian
hullua.»
»No enkö minä sitä sanonut!» tiuskasi Swartin emäntä. »Kuules Frits,
istahda alas ja kirjoita kopio tuosta passista minulle. Minä panetan sen
lasikehyksiin, ja kun isäsi lähtee matkoille, on minulla siinä hänen
kuvansa!»
Mutta nyt ukko Swart vihastui. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn ja
hän rupesi kiljumaan.
»Vai niin! Sinä tahdot tehdä pilaa minun ulkomuodostani? Mutta sen
minä sanon sinulle, että varhain huomenaamulla minä ja