Kahden talonpojan ulkomaan-matka | Page 4

Frits ja Witt ja
Kalle istumme *minun* vankkureihini ja lähdemme matkaamme.
Mutta sinä saat istua kökötellä täällä yksinäsi ja tappaa kärpäsiä
huviksesi. Ja nyt sinä menet kauniisti panemaan kapineita
kokoon,--vähän evästä me myös tarvitsemme mukaamme.»
Ja niin sanottuaan Swart meni naapuritaloon.
Mutta heti oven avattuaan jäi hän hämmästyneenä seisomaan
paikalleen ja puhkesi sanomaan:

»No, enpä ole ennen nähnyt hullumpaa! Poika, mitä sinä oikeastaan
teet?»
Kalle Witt seisoi pöydällä ja katseli peiliin. Milloin hän oikoi koipiaan
suoraan eteenpäin, milloin hän väänteli niitä sivulle päin, ja hän
tarkasteli uusia keltaisia saappaitaan ja uusia keltaisia housujaan sekä
edestä että takaa. Mutta sieväpä hän olikin! Hän oli voidellut tukkansa
talilla ja mustannut partansa saapasmusteella. Hänen kätensä olivat
lanteilla, ja ruusu oli hänellä hampaiden välissä. Niin hän seisoi siinä
täydessä komeudessaan ja halusi nähdä, miltä hän oikein näytti. No,
kaikki oli niinkuin olla piti. Hän kyllä saattaisi matkustaa, vaikkapa itse
Berliniin.
Ukko Swartin seisoessa siinä sanattomana ällistyksestä tulivat lukkari,
herra Suhr ja ukko Witt sisään.
»Katsokaas vain», sanoi ukko Swart, osoittaen piipullaan Kallea,
»katsokaas, kuinka se poika on laittanut itsensä koreaksi!»
»Niin, naapuri», sanoi ukko Witt tyytyväisen näköisenä, »myöntää
täytyy, että kyllä hän ymmärtää pukea itsensä hyvin aina. Annas, kun
hän nyt vain saa sen uuden hattunsa päähänsä, niin häntä kyllä voisi
luulla vaikka kreiviksi, niin hieno hän on.»
»Niin», sanoi lukkari, »minun täytyy sanoa, että hän on säälinyt itsensä
mainiosti tälle matkalle. Muotia tulee noudattaa. Minä tahdon nyt vain
sanoa, että jos esimerkiksi sininen olisi muotina ja joku ottaisi yllensä
viheriän takin, niin ei se sopisi yhteen!»
»Ei», sanoi ukko Swart. »Siinä te olette aivan oikeassa.»
Ja ukko Witt huomautti:
»Niin, se on totta kyllä!»
»Ja muoti on muoti, ja jokainen asia tahi esine, joka ei ole muotia, ei
ole muotia, vaikka mitä tekisi. Muoteja on vain kolme, joita täytyy
seurata», selitti lukkari vielä, »nimittäin sininen, keltainen ja
punainen--muut eivät ole laisinkaan muotia.»
»No, Suhr, sanokaas nyt minulle sitten», sanoi Witt, »onko Kalle
muodinmukainen? Tules tänne, poikani, ja anna lukkarin tarkastella
itseäsi. Onko hän muodinmukainen?»
»Onpa kylläkin», sanoi lukkari, »punainen kaulahuivi, sininen takki ja
keltaiset housut, ne sopivat säntilleen yhteen. Veli Witt, minä en tiedä
mitään, mikä puuttuisi, ellei ehkä korkea kaulus.»
»Niin», sanoi ukko Swart, »siinä hän on oikeassa, ja olenhan minä aina

sanonutkin, että semmoinen valkoinen kaulus se antaa oikein
herramaisen muodon. Frits saa myös sellaisen kauluksen.»
Mutta missä oli Frits sillä aikaa?
Hän ja Dorotea istuivat käsitysten vanhan seljapuun alla. Dorotea
rupesi katkerasti itkemään, kun kuuli, että Fritsin pitää lähteä matkalle
ja että hän viipyisi niin kauan poissa. Fritskin olisi itkenyt, ellei se olisi
ollut niin akkamaista miehelle. Mutta hän kietoi käsivartensa Dorotean
vartalolle ja koetti lohduttaa häntä.
»Älä nyt itke, Dorotea! Tulenhan minä pian takaisin, ja silloin minä
tuon sinulle jotakin kaunista.»
»Voi, Frits, minun sydämeni on pakahtua, kun ajattelen, että sinä lähdet
pois. Mitäpä minä välittäisin lahjoista.»
Ja Dorotea itki.
Frits oli heittiö; hän ei edes langennut polvilleen ja vannonut hänelle
taivaan ja helvetin, auringon ja kuun nimessä, että hänen sielunsa
kuului Dorotealle. Sellaista hän ei ymmärtänyt, mutta hän taputti tyttöä
poskelle ja katseli hänen sinisilmiinsä, jotka nyt olivat punaiset itkusta.
Hän laski käsivartensa Dorotean kaulalle ja nosti hänet istumaan
polvelleen.
»Rakas, oma Doroteani», sanoi hän. »Sinä et saa itkeä. Olethan sinä
sanonut pitäväsi minusta, eikä tule viipymään kauaa, ennenkun minä
tulen takaisin. Kaksi vuotta kuluu pian, ja sitten minä suljen sinut
syliini, niinkuin nyt tänään!»
Ja hän kumartui ja suuteli tyttöä.
»Hyvästi nyt», sanoi Dorotea tukahtuneella äänellä, »ja mene Jumalan
huomaan!»
Frits nousi ja meni. Mutta vähän väliä hän pysähtyi ja kääntyi
katsomaan Doroteaan päin; tämä lähtö oli hänelle raskas! Mutta
kaikesta surusta huolimatta oli hänellä sydämessään taivas, vaikka hän
olikin vain tuhma poika.
Ja Dorotea jäi istumaan seljapuun alle ja itki tämän tuhman pojan
tähden. Satakieli lauloi--ehkäpä tyttö juuri senvuoksi itkikin?--
kevättuuli hyväili häntä--ehkäpä hänen sydämensä juuri senvuoksi oli
niin raskas?--ja kuu loi hopeavaloaan puitten ja pensaitten välitse tähän
sydämeen. Hän ajatteli eroa ja oli kuolla ilosta ja surusta--ja kuitenkin
oli hän vain köyhä ompelijatar.

III.
Seuraavana päivänä seisoivat vankkurit, joiden eteen oli valjastettu
kaksi varsatammaa, ukko Swartin oven edessä. Varsat hyppelivät
iloisina vankkurien ympärillä, ja ihmiset ne juoksivat edestakaisin
vankkurien ja tuvan väliä; milloin oli unohdettu sitä, milloin tätä. No,
vihdoinkin oli kaikki järjestyksessä. Vankkurien peräpuolella oli iso,
neljällä lukolla varustettu arkku--se sisälsi Kallen ja Fritsin
matkakapineet --ja seitsemän täyttä eväskoria oli asetettu sen ympärille.
Koko matkaseurue oli nyt koolla. Myöskin lukkari oli saapuvilla; hän
näet seurasi mukana jonkun matkaa käydäkseen samalla veljensä luona.
Olipa kuitenkin niitä, jotka sanoivat, että hän meni mukaan ainoastaan
eväiden tähden, mutta ihmisethän sanovat niin paljon.
Tieto Kallen ja Fritsin lähdöstä matkalle maanviljelysopintoja
harjoittamaan oli levinnyt ympäri kylää, ja sekä vanhat että nuoret
olivat kokoontuneet lähtöä katsomaan. Muutamat olivat kiivenneet
pitäjänvoudin häkkiaidalle ja muutamat lähellä olevalle pellon aidalle.
»Kaikki on järjestyksessä!» huusi nyt Swartin Juhani-renki, ja niin sitä
sitten sanottiin toisilleen jäähyväiset, joiden kuvaamisella