Inger, Östråtin rouva | Page 7

voi sitä!
(Hän vilkaisee kuin varkain ritarisaliin, kääntyy poispäin ikäänkuin
hädissään ja sanoo kuiskaten.)
Nyt ne ovat taas tuolla. Kalpeat haamut -- kuolleet isät, kaatuneet
sukulaiset. -- Hyi, tuo silmien tuijotus, joka nurkasta!
(Hän huitaisee kädellään taaksepäin ja huutaa.)
Sten Sture! Knut Alfinpoika! Olaf Skaktavl! Pois, -- pois! Minä en voi
sitä!
(Vieras vankkarakenteinen mies, harmahtavin päin ja parroin, pukuna
rikkonainen lampaannahka-takki, ruostunein asein, on astunut sisään
ritarisalista.)
VIERAS MIES
(pysähtyy ovelle ja sanoo hillityllä äänellä).
Terve teille, rouva Inger Gyldenlöve!

INGER-ROUVA
(kääntyy huudahtaen).
Ah -- auta, Kristus!
(Vaipuu tuolille. Vieras mies tuijottaa häneen, liikahtamatta, nojaten
miekkaansa.)

TOINEN NÄYTÖS.
(Huone Östråtissa, sama kuin edellisessä näytöksessä.)
(_Rouva Inger Gyldenlöve_ istuu oikealla pöydän ääressä, ikkunan
edessä. Olaf Skaktavl seisoo vähän matkan päässä hänestä. Kummankin
kasvoista näkyy, että heidän välillään on ollut kovin kiihtynyt
keskustelu.)
OLAF SKAKTAVL.
Viimeisen kerran, Inger Gyldenlöve, -- te pysytte siis horjumatta
päätöksessänne?
INGER-ROUVA.
Minä en muuta voi. Ja neuvoni teille on: tehkää niinkuin minä. Jos on
taivaan tahto, että Norjan on mentävä perikatoon, niin se menee,
tuemme sitä tai emme.
OLAF SKAKTAVL.
Ja sellaiseen uskoon pitäisi minun muka tyytyä? Minun pitäisi rauhassa
katsoa syrjästä, nyt, kun hetki on tullut? Oletteko unohtanut, mitä
kaikkea minun on kostettava? Minun kotini, kontuni ovat he ryöstäneet
ja paloitelleet keskenään. Minun poikani, ainoan lapseni, sukuni
viimeisen jälkeläisen he tappoivat silmäini edessä kuin koiran. Minua
itseäni he ovat ajaneet kaksikymmentä vuotta henkipattona pitkin

metsiä ja tuntureita. -- Huhu on tiennyt minun monta kertaa kuolleen;
mutta minulla nyt on *se* usko, etteivät he saa minua kuopatuksi
ennenkuin olen kostanut.
INGER-ROUVA.
Toivonette siis sangen pitkää ikää. Mitä aiotte nyt tehdä?
OLAF SKAKTAVL.
Tehdä? Mistä minä tiedän, mitä tehdä? Minä en ole koskaan antautunut
rakentelemaan suunnitelmia. *Siinä* suhteessa täytyy teidän minua
auttaa. Teillä on siihen kyllä älyä. Minulla on ainoastaan nämä kaksi
kättä -- ja miekkani.
INGER-ROUVA.
Miekkanne on ruostunut, Olaf Skaktavl! Kaikki Norjan miekat ovat
ruostuneet.
OLAF SKAKTAVL.
Siksipä kai eräät taistelevatkin *kielellään*. -- Inger Gyldenlöve, -- te
olette suuresti muuttunut. Oli aika, jolloin teidän rinnassanne sykki
miehen sydän.
INGER-ROUVA.
Älkää muistelko, millaista *silloin* oli.
OLAF SKAKTAVL.
Ja kuitenkin minä tulin juuri sitä varten luoksenne. Teidän täytyy
kuulla minua, vaikka sitten --
INGER-ROUVA.
No hyvä; mutta tehkää se nopeasti; sillä, -- minun on se teille sanottava,
-- te ette ole varmassa turvassa tässä talossa.

OLAF SKAKTAVL.
Östråtissa ei lainsuojaton ole turvassa? Sen olen kauan tiennyt. Mutta te
unohdatte, että henkipatto on turvaton kaikkialla, missä hän vain
harhaa.
INGER-ROUVA.
Puhukaa; minä en estele teitä.
OLAF SKAKTAVL.
Siitä on nyt lähes kolmekymmentä vuotta, kun näin teidät ensi kerran.
Se tapahtui Akershusissa Knut Alfinpojan ja hänen puolisonsa kotona.
Silloin olitte vielä melkeinpä lapsi; mutta kuitenkin olitte uljas kuin
saalista ajava haukka, ja joskus sekä hurja että vallaton. Moni mies teitä
kosi. Ja minullekin te olitte rakas, -- rakkaampi kuin yksikään nainen
sitä ennen tai sen jälkeen. Mutta teillä oli vain yksi silmämäärä ja yksi
miete. Se oli valtakunnan onnettomuuden ja vaikean ahdingon ajatus.
INGER-ROUVA.
Minä olin viisitoista-vuotias, -- muistakaa se! Ja eikö tunnu nytkin kuin
olisi hurjapäisyys vallannut siihen aikaan meidät kaikki?
OLAF SKAKTAVL.
Sanokaa sitä miksi mielitte. Mutta sen minä ainakin tiedän: vanhat ja
kokeneet meistä arvelivat piirretyksi itse Luojamme kirjaan, että te
olitte olento, joka oli musertava orjuutemme ikeen ja antava meille
kaikki oikeutemme takaisin. Ja senkin minä tiedän: te itse ajattelitte
siihen aikaan samaa.
INGER-ROUVA.
Se ajatus oli synnillinen, Olaf Skaktavl! Ylpeys, eikä Herran kutsumus,
suustani puhui.
OLAF SKAKTAVL.

Teistä olisi *voinut* tulla se valittu, jos olisitte tahtonut. Te olitte
Norjan jaloimpien sukujen jälkeläinen; teitä odotti valta ja rikkaus; ja te
kuulitte valitushuudot siihen aikaan. -- -- Muistatteko tuon iltapäivän,
jolloin Henrik Krummedike tuli Tanskan laivastolla Akershusin
edustalle? -- Laivaston herrat ehdottivat neuvottelua ja sovinnollista
ratkaisua, ja luottaen varmaan suojeluskirjeeseen antoi Knut Alfinpoika
viedä itsensä venheellä laivaan. Kolme tuntia senjälkeen kannoimme
hänet takaisin linnanportista --
INGER-ROUVA.
Ruumiina, ruumiina!
OLAF SKAKTAVL.
Norjan jaloin sydän murtui, kun Krummediken palkkasoturit hänet
kaatoivat. Yhä vieläkin olen näkevinäni pitkän kulkueen, kun se tuli
ritarisaliin, surun sortamana, pari toisensa perästä. Siellä hän makasi
paareilla, kirveen haava otsassa, valkeana kuin kevätpilvi. Uskaltanen
sanoa, että Norjan uljaimmat miehet olivat siellä koolla sinä yönä.
Margarete-rouva seisoi miesvainajansa pääpuolessa, ja kaikki, kaikki
me vannoimme uhraavamme henkemme ja onnemme kostaaksemme
sekä tämän viimeisen konnantyön että kaikki muut. -- Inger Gyldenlöve,
-- ken avasi silloin tien itselleen miesten parveen? Neito, -- melkein
lapsi vielä, -- leimuavin silmin ja kyyneleisin äänin. -- Mitä vannoi hän?
Toistanko sananne?
INGER-ROUVA.
Vannoin samaa kuin te muutkin; en enempää enkä vähempää.
OLAF SKAKTAVL.
Te muistatte valanne, -- ja olette kuitenkin sen unohtanut.
INGER-ROUVA.
Ja kuinka pitivät muut, mitä olivat luvanneet? Teistä en puhu, Olaf

Skaktavl, vaan teidän ystävistänne, koko Norjan aatelista. Heissä ei ole
ainoatakaan, joka olisi näinä pitkinä vuosina uskaltanut olla mies; ja
kuitenkin lukevat he viaksi minulle, että olen nainen.
OLAF SKAKTAVL.
Ymmärrän, mitä tarkoitatte. Miksi he alistuivat eivätkä uhmanneet
väkivallan tekijöitä viimeiseen asti? Totta