Iltalampun ääressä II | Page 3

asioita, jotka koskevat el?m?n suurinta onnea. Mieheni olisi pit?nyt auttaa minua todistamisessa, minulla naisraukallahan on vaan tunteeni, joihin vedota. Vaan se on kuitenkin totta, ett? sana koti on kaunein sana, jota maailmassa on mainittu.
Tohtori taas nauroi, vaan t?ll? kertaa hyvin yst?v?llisesti: -- Tyrkytt?k?? sit? tuohon pojan nastaan, h?n ei ole viel? liian vanha oppimaan sit? l?ksy? -- h?n sanoi surunvoittoisesti.
-- Vaan kuule, John -- tohtori otti pojan syliins? -- en min? n?e yht??n ajajaa junalaiturilla enk? hevosia makasiinin luona, ajatteleppas jos iso?iti olisikin unohtanut kaikkityyni, jos h?n ei olekaan muistanut, ett? nyt on jouluilta?
Lapsi katseli hetkisen aikaa ep?ilij?? p??st? jalkoihin melkein rajattomalla ylenkatseella, sitte k??ntyi h?n ?itiin ja sanoi:
-- ?iti, voi kun tuo on tyhm?, Johnkin tiet?? paremmin.
-- Hiljaa, hiljaa poikaseni -- ?iti pani k?tens? pienen rupattajan suulle.
-- Elk?? est?k?, rouvaseni, puhtaimman totuuden saa kuulla lapsen huulilta -- tuo pienokainen onkin oikeassa! Kas John, tuolla onkin sinun Anderssonisi ja hevosesi aidan luona, iso?idill?si olikin hyv? muisti, huomaan min? ja nyt sinulle tulee hauska joulu!
-- Tietysti! Tulkaa tekin katsomaan -- John oli heti valmis sovintoon.
-- Kiitos tarjoomastasi jouluiloasi ?tyhm?lle sed?llekin? -- tohtori vastasi hymyillen -- min? seuraan ajatuksillani teit? sinne kotia -- hyv?sti!
Matkustajamme j?iv?t aseman laiturille, kun juna l?hti edelleen puhkuamaan, vaan tohtori Nord seisoi junan ikkunassa ja katseli heit? niin kauan kuin voi; h?nest? tuntui kuin talven hyinen ilma olisi ?kki? tunkeutunut ulkoa vaunuun, jossa ?sken oli niin l?mp?ist? ollut, ja h?n v?risten k??reysi syvemm?lle turkkiinsa. Olikohan se vain tuo ulkoinen pakkasuho, joka kylmetti h?nt?, vai ehk? kaipuu jotakin l?mp?ist? ja kaunista, mik? juuri oli kadonnut h?nen l?heisyydest??n -- tuo l?mmin perheonni, joka oli luonut h?neenkin yksin?iseen joitakin kirkkaita s?teit??n. H?nen katseensa, joka oli mihink??n kiintym?tt? kulkenut ohikiit?v?? seutua, kirkastui ?kki? ja kylm? ilme, joka oli melkein asuttunut h?nen huulilleen, katosi niilt?. H?n ajatteli kaikkea, mit? tuo suloinen naisen ??ni oli h?nelle ?sken kertonut, se oli luonnollisesti kaikki mielikuvittelua, kauniita satuja, vaan kuitenkin -- -- H?nen huulensa liikkuivat hiljaa: -- Min? tied?n, ett? olen hullu -- h?n mutisi -- vaan min? kadehdin heid?n -- kotiaan!
* * * * *
Juna kiiti kiit?mist??n, aurinko laskeutui ja lyhyt talvinen p?iv? peittyi h?m?r??n t?htien syttyess? iltataivaalla valaisemaan lumipeitteist? maantiet?, jota reki liukui liukkaasti iso?idin hevosten kiit?ess? mielihalulla.
Professori puheli uuraasti Anderssonin kanssa vuodentulosta ja maanviljelysasioista, jotka olivat h?nen filosofiastaan yht? kaukana kuin taivaan t?hdet maasta. Nuori rouva istui ??net?nn? h?nen vieress??n ja kiihke?sti odotellen katseli eteens?, h?nen piti ennen muita huomata tuikuttava tuli Koivuniemest?; h?nen ensimm?isen? saada her?tt?? nukkuvat lapset riemuhuudolla: -- Nyt ollaan kotona!
Se hetki tulikin vihdoin. Pieni G?rda katseli tajuamatta ymp?rilleen, John sit?vastoin hyp?hti heti pyst??n ja huusi riemastuneena: -- John n?kee pienen oksan joulukuusesta tuolta salin ikkunasta.
-- Mutta tuossa ensimm?isen? on sinulle iso?iti -- ah, ?iti, ?iti! -- nuori rouva antoi hymyillen ja kyynelsilmin molemmat aarteensa h?nen syliins? -- voi kun olen ik?v?inyt sinua ja kotia.
-- Niin, h?n ei tahtonut oikein perehty? uusiin oloihin -- sanoi professori yst?v?llisesti -- minun kukkani oli liian syv??n juurtunut lapsuudenkodin maaper??n, vaan suokoon Jumala, ett? meid?n lapsemme oppivat samalla tavalla rakastamaan kotiaan, kuin ?itins?, sill? jalompaa, hellemp?? ja parempaa olentoa kuin sin?, pieni syd?nk?pyseni, ei ole maailmassa, sen min? uskon j?rk?ht?m?tt?m?sti --
-- Ja sek? kaikki on kodin ansiota?
-- Niin minulla on t?ysi syy otaksua.
-- Ehk? hyv?st? tytt?rest? tulee aina hyv? vaimo -- iso?iti veti rakkaasti nuoren rouvan syliksi ja suuteli otsalle. Lapset sy?ksyiv?t joulukuusen luo, joka loisti t?ydess? kirkkaudessaan ja n?ytti heille riemuitsevan ja aivan kuin sanovan: nyt on joulu tullut.
-- Onko sinulla joulupukkikin, mummo? -- kysyi John.
-- Onpa vain, siit? saat olla varma, poikaseni -- ja sin? minun kultakipeneeni -- iloista joulua, lapseni, oikein hauskaa joulua teille! Tulkaa t?nne joulukynttil?in valoon, tytt?reni, minun pit?? katsella sinua oikein tarkoin. Jumalan kiitos, sin?h?n olet aivan niinkuin ennenkin.
-- Ja sin? my?skin, ?iti kulta.
-- En ole aivan ennallaan, minulla on enemm?n hopeahiuksia ja ryppyj?.
-- Ne kuluttaa ja silitt?? pois lapsenlapset; et voi uskoa, miten mieheni ja min? -- lapsista puhumattakaan olemme olleet iloissamme t?st? joulumatkasta, ett? saamme viett?? joulua t??ll? sinun kanssasi levossa ja rauhassa. On niin sanomattoman hauskaa olla kaikkien rakkaittensa kanssa koolla vanhassa kodissa, jonka sin?, ?itiseni, olet tehnyt niin kalliiksi ja mieluisaksi lapsillesi. Kiitos siit?, Jumala sinua siunatkoon! -- Nuori rouva syv?sti liikutettuna suuteli ?itins? k?si?, vaan vanhus silitti hyv?ilev?st? h?nen p??t?ns?: -- El? kiit? minua -- sanoi h?n hiljaa -- hyv? koti on Jumalan lahja, paras, mit? voimme maan p??ll? saavuttaa paitsi lupausta asunnoista tuolla ylh??ll?. Siell?, rakkaani, vasta siell? olemme kotona!

MUISTORUNO.
Vanhoja muistellessa esiintyy aina selv?n? monien muiden kuvain joukossa vanhan karjakon pitk? luiseva vartalo, leve? rokonarpinen muoto ja rehelliset silm?t. Kauniiksi ei h?nt? voinut sanoa, vaan perin rehellinen n?k?ns? todisti, mik? h?n oli -- uskotun palvelijan tyyppi vanhoilta hyvilt? ajoilta.
Meid?n p?ivin?mme on harvassa sellaisia ihmisi?, sen vaikuttaa jo ajan henki, mik? kaikkiin el?m?n oloihin on painanut levottomuuden leiman; nyt ei ole en?? aikaa kauvan viipy? yhdess? kohdin, levoton ihmismieli haluaa vaihtelua ja taas vaihtelua