Iltalampun ääressä II | Page 2

tuollainen koditon k?enpoika v?litt??k??n koskaan todenteolla taistella tuon onnen saavuttamiseksi, jota tarkoitatte -- kodin? -- tohtori kysyi pilkallisesti.
-- Min? ajattelen, ett? kun alhaisimmatkin el?imet vaistomaisesti rakentavat pes?n itselleen, pit?isi saman tunteen olla k?tkettyn? ihmiseenkin -- rouva vastasi yksinkertaisesti.
Tohtori kumarsi:
-- Minulla ei ole ituakaan tuota vaistoa, mit? sitten teette minulle, rouva hyv??
-- Te erehdytte, tohtori Nord, se vaisto on, vaan se uinailee ja kun se her??, niin kyll? tekin niinkuin muutkin koetatte pyrki? hakemaan itsellenne kodin. Maistakaahan vain onnenmaljasta, niin haluatte mielell?nne tyhjent?? sen pohjaan -- h?n sanoi iloisesti. -- Jaloimmat, puhtaimmat tunteet ovat sanassa koti. Koti kasvattaa is?nmaan rakkauden -- ken kuolis ei maan eest? t?n! Koti vahvistaa meit? el?m?n taisteluun ja opettaa meit? tuntemaan perhesiteiden pyhyyden, ennen kaikkea opettaa se meit? rakastamaan ja -- se kuvastaa meille ijankaikkisen, taivaallisen kotimme perikuvan.
Tohtori Nord puri viiksi??n hymyillen ivallisesti: -- Minulla on el?m?n periaatteena jokaisen olennon ehdoton vapaus, min? en tahdo tiet?? mist??n siteist? ja is?nmaanrakkaus minusta ei ole monen pennin arvoinen. Min? olen kosmopoliitti, rouvaseni, enk? pid? mit??n kolkkaa maanpallollamme niin rakkaana, ett? haluaisin vuodattaa yht?k??n veripisaraa sen puolesta. Kun maailma ahdistaa minua, niin annan samalla mitalla takaisin, ja tuosta perikodista, josta mainitsitte, rouvaseni -- kysyk?? ruumismadoilta sit? asiaa -- maasta olet sin? tullut ja maaksi pit?? sinun j?lleen tuleman.
Nuori rouva istui liikahtamatta katse muuttumattomana aivan kuin h?n ei olisi huomannut tohtorin viimeist? karkeaa lausetta. Likin?k?inen professori istui nen? melkein kiinni sanomalehdess? kiintyneen? sit? lukemaan, ja nuori John, joka huomasi joutuneensa unohduksiin, oli hiljaa hiipinyt alas is?n polvelta ja kiipeili nyt ?idin vieress? koettaen p??st? katselemaan ulos ikkunasta: -- ?iti! -- Rouva vavahti kuullessaan lapsen ??nen: -- ?iti, olemmeko jo perill?, tuollahan on hevosia?
-- Emme ole poikaseni, se ei ole meid?n asema, ja nuo hevoset eiv?t ole iso?idin, vaan ne ovat ehk? jonkun toisen isois?n tahi iso?idin, jotka my?skin ovat l?hett?neet hevosella noutamaan rakkaita jouluvieraita.
-- ?iti, kerro millaista on siell? perill?, vaan ensin hevosista.
-- Mutta kultaseni, sin?h?n tied?t hevosista enemm?n kuin min?.
-- Niin niin, vaan kerro kuitenkin!
-- No niin, ensiksi, kun tulemme asemalaiturille, niin n?emme Anderssonin, iso?idin luotetun ajajan, joka seisoo siin? ja hymyilee ja ojentaa k?tens? ottaen syliins? pikku G?rdan, ja tavaramakasiinin luona hirnuvat Polle ja Kipuna! Pollella on valkonen pilkka otsassa ja Kipunalla kaunis vaaleankellert?v? kihartava harja.
-- Kipuna on Johnin hevonen ja Polle on G?rdan, se on niin lauhkea ja sopii tyt?lle!
-- Aivan oikein poikaseni, hevoset ovat maailman siivoimpia ja kauniimpia el?imi?, siit? me olemme jo kauvan sitte sopineet, vaan nyt ovat ne levottomia odottaessaan meit?; me kiiruhdamme rekeen; sin?, joka olet iso poika, istut is?n syliin ja G?rda ?idin syliin, Andersson hypp?? keulaistuimelle ja sitte l?htev?t hevoset kiit?m??n maantiet? niin, ett? lumi p?lyn? tupruaa ymp?rill?mme, luimistavat korvansa ja sy?ksyv?t sit? vauhtia, aivan kuin tiet?isiv?t, ett? meill? on kiire.
-- Kulkuset soivat! Me ajamme hiljaisten mets?in l?pi, ohi asuttujen kylien ja pienten k?yh?in m?kkien, joissa lapset iloitsevat palavien kynttil?in ja takkavalkean ??ress?, me ajamme, ajamme Unelan maille, pienoiseni ja -- kun her??mme, ovat hevoset jo iso?idin talon pihalla, me olemme kotona!
-- Ja sitte ?iti, ent?s sitte -- pienokainen oli k??rinyt pulleat k?t?sens? ?idin kaulaan ja t?hysti odottavasti h?nen kirkkaisiin silmiins?.
-- Sitte, lapseni -- ?iti loi poikaan haaveilevan katseen -- sin? n?et, John, tulia kaikissa ikkunoissa; ovet lent?v?t sepposel?lleen ja kynnyksell? seisoo iso?iti itse, avosylin tervehtien meit? tervetulleiksi!
-- Ja ent?s joulukuusi, ?iti?
-- Niin, joulukuusi, semmoinen suuri, kaunis kuusi on salissa ja sen latvassa t?hti -- Betlehemin t?hti, niinkuin tied?t: ja niin paljon kynttil?it?, ne kaikki sytytet??n yht? aikaa, samassa kun astumme sis??n, ja kuusen takana on sunnuntaikoulun oppilaita, jotka laulavat:
Tervehtii jo meit? Joulu armainen --
-- Viel? kerro, viel?, viel? -- --
-- Joulupukki turkeissa ja suurissa saappaissa tulla koluaa porstuassa ja astuu sis??n, suuret lumihiuteet kimaltelevat h?nen karvalakissaan. G?rda pel?styy ja piilottaa p??ns? is?n poveen, vaan sin? menet ja annat k?tt? joulupukille.
-- John ei koskaan pelk??!
?iti ny?k?ytti p??t? my?ntymykseksi: -- Se onkin kiltti pukki, h?n tuo lahjoja kaikille, h?n ei unohda ket??n, ei sokeata ruoti?mm??k??n, joka istuu uuniloukossa ja hyr?ilee jouluvirtt? s?rkyneell? v?r?j?v?ll? ??nell??n. Tuli uuneissa lieskaa ja r?isk?? iloisesti, kaikkialla on niin kodikkaan l?mp?ist? ja huoneissa tuoksuu kuusen ja palaneen lakan haju -- siell? sis?ll? on niin jouluinen ilma ja ulkona on niin hiljaista. Joulun enkeli leyhyttelee hiljaa ?rauhaa maahan? luonnon uinuessa.
-- Kas niin, nyt juna vihelt??! Her?? G?rda; John, katso n?kyyk? Anderssonia. Hyv?sti herra tohtori -- rouva k??ntyi ja ojensi h?nelle k?tens?, joka oli lauhkea kuin talvisen auringon s?de -- j??k?? hyv?sti!
Tohtori piti h?nen k?tt??n omassaan hetken aikaa ja katsoi h?neen omituisesti: -- Kiitoksia kertomastanne kauniita -- satuja!
Rouva pudisti p??t??n: -- Eiv?t ne olleet satuja, tohtori Nord, min? kerroin todellisuuden mukaan, ja pian saa poikani n?hd? omin silmin todeksi kaikki. Me olemme satoja kertoja kertoneet sen saman, vaan aina se on meit? molempia yht?paljon huvittanut, siit? saatte olla varma.
Tohtori hymyili ep?ilev?sti: -- Pieni? asioita pienille lapsille!
-- Oh, te parantumaton, jota ei voi mist??n saada vakuutetuksi -- eiv?t ne ole pieni?