Ilman menestyksettä | Page 2

tapahtua; niin totta kuin voitte toivoa tulla kunnioitetuksi vaimoksi ja
jaloksi äitiksi, niin totta kuin olette elävä, rakastava nainen, niin
kuulkaa Jumalan tähden harras rukoukseni!"
"Ah! Ah! Ah!" huokaa Sally suuressa tuskassa. "Mitä minä voin tehdä?
Katsokaa kuinka käännätte omia sanojani minua vastaan! Minä kertoon
teille, että olen aikeessa naida, ainoastaan selvittääkseni teille, että, jos
tahtoisinkin, niin en voi teitä raukkaa auttaa, ja nyt saatatte minun
uskomaan että se oli julmasti minulta tehty mennä naimiseen eikä teitä
auttaa. Sanokaa, onko se kauniisti teiltä raiskalta tehty?
"Kuulkaa minua, rakas Sally! Rukoilemiseni ei koske vastaista apua,
vaan mitä jo on tapahtunut. Sen voitte täyttää kahdella sanalla."
"Vai niin. Tämähän pahenee pahenemistaan," sanoi Sally. "Mistä minä
tietäisin ne kaksi sanaa, joita tarkoitatte?"
"Sen tiedätte. Mikä nimi on annettu minun lapsi raukalleni? En kysy
enempätä. Olen lukenut lastenhuoneen asetukset ja tiedän, että hän on
kastettu ja kirjoitettu kirjaan jollaan sukunimellä. Hän kastettiin viime
maanantai iltana. Kuinka ovat häntä kutsuneet?"
Ellei Sally olisi sitä estänyt, niin olisi rouva heittäynyt polvilleen hänen
eteensä sen sivukadun syvään mutaan, jonne olivat eksyneet. Se oli
väestä tyhjä, toisessa päässään suljettu kuja, joka vei
Löytölastenhuoneen pimeähän puutarhaan.
"Heittäkää! heittäkää! minun käy mieleksi ikäänkuin aikoisin tehdä
jotaan hyvää. Antakaa! minä vielä katson teidän kauniita silmiä.
Laskekaa molemmat kätenne minun käsiini ja luvatkaa sitten, ettette
kysy enempää kuin ne kaksi sanaa."

"Sen lupaan."
"Ja ettette koskaan väärinkäytä niitä, jos minä sanon ne teille."
"Ei koskaan! Ei loskaan."
"Walter Wilding."
Rouva painaa kasvonsa lastenhoitajan rintaan, vetää häntä syliinsä,
lukee siunauksen ja sanoo: "Suudelkaa häntä minun puolestani" ja on
samassa kadonnut.
* * * * *
Vuosiluku on 1847, päivä on ensimmäinen pyhä lokakuussa. Pyhän
Paavalinkirkon suuri kello on puolivälissä 2. Tänä päivänä on
Löytölastentuoneen kello yhdessä tuomiokirkon kellon kanssa.
Jumalanpalvelus kappelissa on lopetettu, ja löytölapset syövät puolista.
Tavallisuuden mukaan on paljon katselijoita atrioimisissa, kaksi tai
kolme hallitusjäsentä, koko perheitä rahvaasta, pienempiä joukkoja
sekä mies- että naispuolia ja yksityisiä henkiä eri kansaluokista. Kirkas
syysaurinko loistaa raittiisti ja iloisesti saleihin ja raskaat ikkunat,
joidenka kautta se paistaa, ynnä paneilatut seinät, joihin se heijasee,
johdattavat mieleen Hogarthin mainioita tauluja. Tyttöin ja nuorempain
lasten ruokasali näyttävät paraiten vetävän katselijoita luokseen.
Siististi puetut vartiattaret kulkevat hiljaa järjestettyin pöytäin ympäri;
katselijat kävelevät taikka seisahtavat mielensä mukiin, ja
kuiskuttavatkin usein keskenänsä ja monet kasvoinmuodot
herättävätkin syystä huomiota puoleensa. Muutamat katselijoista ovat
alinomaisia vieraita täällä ja ovat saaneet tuttavia nuorisossa. He
nojautuvat alas ja puhuvat pari sanaa nuoren tuttavansa kanssa.
Jokaisella lapsella oli määrätty sijansa pöydässä. Vieraitten
sydämellisyydelle ei suinkaan ole viaksi luettava, että näillä sijoilla
tavallisesti nähdään hyvänsävyisiltä näyttäviä lapsia. Täänkaltaiset
kohtaukset, ehkä kuin vähäpätöisiä, katkaisevat miellyttävällä tavalla
pitkien laveain salien ja siellä järjestettyin ruokapöytäin ikävää
yksimuotoisuutta.

Läsnäolijain joukossa on eräs huntuun puettu rouva ilman kumppalitta.
Näyttää kuin uteliaisuus ja sattumus ensi kerran olisi vienyt hänen
tänne. Hän näyttää hämmästyneeltä ja kävellessään pitkin pöytärivejä
ovat askeleensa viivytteleväiset ja käytöksensä ujo. Viimein hän tulee
poikalasten ruokasaliin, jossa ei näe yhtään vierastajaa, kun aukasee
oven.
Mutta juuri oven vieressä seisoo sattumalta vanha, vartioitseva nainen,
jonkunmoinen emännöitsiä, jolle rouva tekee muutamia yksinkertaisia
kysymyksiä: kuinka monta poikalasta siellä on; millä ijällä ne
tavallisesti päästetään ulos mailmaan: näyttävätkö ne usein halua päästä
merelle j.n.e. Näin hän jatkaa yhä alenevalla äänellä, kunnes viimein
kysyy: "Kuka näistä on Walter Wilding?"
Ämmä pudistaa päätänsä. Se on vastoin asetuksia.
"Tiedättekö kuka on Walter Wilding?"
Vartiatar tuntee kuinka terävästi rouvan silmät tutkivat hänen kasvoja
ja laskee silmänsä laattiaan, jotteivät mitään ilmoittaisi kääntymisellä
ehkä oikealle kohdalle.
"Tiedän kyllä, mutta minulla ei ole oikeutta ilmoittaa mitään nimeä
vieraille."
"Noh hyvä! Sitten hän voitte häntä osoittaa ilman mitään puhumatta."
Rouvan käsi lähenee hiljaa vartiatarta. Viipymys ja äänettömyys.
"Minä menen ympäri pöytiä --" sanoo vartiatar nähtävästi ilman rouvaa
puhuttelematta. "Seuratkaa minua silmillänne. Se poika, jonka tykönä
seison ja jota puhuttelen, ei ole se, jota kysytte, vaan se, jota kosken, se
on Walter Wilding. Älkää enää puhutelko minua ja menkää vähän
syrjään."
Sukkelasti seuraten viittausta, rouva menee edemmäksi saliin ja
katselee ympärillensä. Heti sen jälkeen vartiatar menee arvelevaisesti
alas pitkin pöytien ulkopuolta, vasemmalle, läpi koko rivin, kääntyy

takaisin ja menee pitkin sisäpuolta. Salaa iskien rouvalle silmää hän
nojautuu alas, kallistuen eteenpäin ja puhuu. Se poika, jota hän
puhuttelee, nostaa päätänsä ja vastaa. Kuunnellen mitä poika vastaa,
hän panee hellämielisesti ja luonteasti kätensä sen pojan olkapäälle,
joka istuu vieressä oikealla puolella, ja että tämä tekemänsä tulisi
selvästi näkymään, taputtelee hän häntä pari kertaa ennenkuin lähtee.
Sitten hän kävelee vielä kerran ympäri pöytiä, ilman muihin
koskematta, ja menee ulos toisessa päässä suurta salia olevasta ovesta.
Atria on lopetettu, ja rouva menee myös alas pitkin pöytäin ulkosivua,
alkaen vasemmalta ja pitkin koko riviä, kääntyy ja tulee takasin pitkin
sisäpuolta. Onneksi hänelle on sillä aikaa useampia vieraita tullut saliin,
seisoen siellä täällä erillään. Hän lykkää huntunsa syrjään, seisahtuu
pojan viereen, jota oli vartiatar taputellut ja kysyy häneltä kuinka vanha
hän on.
"Kolmannella toista" -- vastaa poika, katsoen kysyjätä kirkkailla
silmillä.
"Oletko terve