Ilman menestyksettä

Ilman menestyksettä, by

Charles Dickens and Wilkie Collins This eBook is for the use of
anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever.
You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project
Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org
Title: Ilman menestyksettä Joulukertomus
Author: Charles Dickens and Wilkie Collins
Translator: O. G. C.
Release Date: November 27, 2006 [EBook #19934]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ILMAN
MENESTYKSETTÄ ***

Produced by Tapio Riikonen

ILMAN MENESTYKSETTÄ
Joulukertomus
Kirj.

CHARLES DICKENS ja WILKIE COLLINS
Suomentanut [No Thoroughfare, 1867] O. G. C.
G. L. Söderström, Porvoo, 1870.

Vuosiluku on 1835, päivä on Marraskuun 30:nes. Pyhän
Paavalinkirkon suuri kello Lontoossa näyttää 10:ttä tuntia illalla.
Kaikki kaupungin pienemmät kirkonkellot jännittävät metallisia
kurkkujansa. Muutamat alkavat nenäkkäästi ennen suuren
tuomiokirkon raskasta kelloa; toiset alkavat hitaisesti, kolme, neljä,
viisi lyömää sen jälkeen, mutta kaikki soveltuvat ne niin toisiinsa, että
ilmaan jättävät helinän, ikäänkuin olisi siivillä varustettu Kronos isä
itse, joka nielee omia sikiämiä, hirmuisella viikatteellansa tehnyt
helähtävän iskun ilmaan, lentäessään kaupungin yli.
Mutta mikä se on kello, joka lyöpi toisia hitaammasti, joka kaikuu niin
paljon likempänä korvaa ja tänä iltana on niin suuresti jälessä, että
kerkeää ainoastaan osaa ottaa jälki-kaikunaan? Se on
Löytölastenhuoneen kello.
Ennen aikaan otettiin löytölapset vastaan ilman minkäänlaisia
tiedustelemisia portissa olevaan kätkyeesen; nyt vaaditaan sen sijaan
kaikenlaisia tietoja lapsista ja ne otetaan vastaan ikäänkuin armosta;
heidän äitiensä taas täytyy jättää kaikki vastainen vaariin ottaminen
lapsistaan, niinkuin myös kaikki luonnolliset vaatimuksensa heitä
kohtaan.
Ilta on kaunis, ohuein pilvien läpi loistaa täysikuu. Päivä on ollut ihan
toista luontoa, sillä kadut ovat mustat liasta ja mudasta, jonka tihiä
sumu on tehnyt vielä sakeammaksi. Tuo hunnulla peitetty rouvasnainen,
joka kävelee edes takaisin löytölasten huoneen takaportin edustalla,
tarvitsee kyllä tänä iltana hyviä jalka-varustuksia.
Hän kävelee levotonna edes takaisin, välttäen ajurien pysäyspaikkaa, ja
seisahtuu usein suuren neliskulmaisen kartanonmuurin läntiseen päähän,
kasvot porttia kohden. Mielensä näyttää levottomalta. Kirkas

taivaankansi hänen päänsä ylitse kehoittaa häntä toivomaan, mutta
likaantuneet kadunkivet allansa muistuttavat mailman vastuksista ja
koetuksista. Niinkuin askeleensa alituisella ristin rastiin kävelemisellä
olivat rakentaneet ikäänkuin sokkelon mutaan, niin olivat kentiesi
hänen elämänsä jäljet ja vaiheet solmeuneet ikäänkuin
monimutkaiseksi ja sekasortoiseksi verkoksi.
Löytölastenhuoneen takaportti aukenee, ja nuori nainen tulee ulos.
Rouvasnainen menee syrjään, huomaa että portti hiljaa suljetaan
sisäpuolelta, ja alkaa seurata nuorta naista.
Kaksi kolme katua on kuljettu äänetönnä, ennenkuin se, joka seuraa
jäljestä, ojentaa kätensä ja koskee edelläkävijään. Nuori nainen
pysähtyy ja kääntyy kummastellen.
"Te koskitte minuun eilenkin illalla, mutta käännettyäni päätäni, ette
tahtoneet puhua. Miksi seuraatte minua kuin äänetön haamu"?
"Se ei ollut siitä syystä etten tahtonut puhua", -- vastasi rouvasnainen
hiljaisella äänellä, -- "vaan siitä etten voinut, vaikka koetin puhua."
"Noh! mitä tahdotte minulta? Olenko koskaan tehnyt teille mitään
pahaa"?
"Ette koskaan."
"Tunnetteko minua?"
"En."
"Mitä te sitten tahdotte minulta?
"Tässä paperissa löytyy kaksi guineeaa. Ottakaa vastaan tämä
vähäpätöinen lahja, niin minä selvitän syyn!"
Nuoren naisen kauniit ja rehelliset kasvot punastuivat ja hän vastasi:
"Siinä suuressa laitoksessa, johon olen kuuluva, ei löydy yhtään
täysi-ikäistä ihmistä eikä lastakaan, jolla ei ole hyvää sanaa Sallylle.
Minä olen Sally. Pidettäisiinkö minua samassa armossa, jos minua

voitaisiin lahjoa?"
"Ajatukseni ei ole ollut teitä lahjoa; tahdoin vaan antaa teille pienen
vähä-arvoisen palkinnon."
Vakaasti, mutta ilman vihatta, painaa Sally tarjoovan käden kiinni ja
lykkää sen syrjään.
"Jos minä voin tehdä jotaan teidän edestä, jota en tahdo tehdä itse asian
tähden, niin erehdytte suuresti, jos luulette minun tekevän sitä rahain
tähden. Mitä te tahdotte?"
"Olettehan yksi lastenhoitajista hospitaalissa; minä näin teidän tulevan
sieltä sekä eilen että tänä iltana."
"Niin olen. Minä olen Sally".
"Teidän kasvoissa ilmoittaikse hellä kärsiväisyys, joka saattaa minun
uskomaan, että pienet lapset teihin pian mielistyvät."
"Se on, Jumala teitä siunatkoon, tosi."
"Minä olen onneton äiti pienelle lapselle, joka nykyisin on tullut teidän
hoidon alle. Minulla on rukous teille esiteltävänä."
Kunnioittaen tätä luottamusta vieraan rouvan puolelta, joka nyt on
laskenut huntunsa alas, vetää Sally, jonka koko olento on luonnollinen
ja teeskentelemätön, sen jälleen eteen ja rupee itkemään.
"Tahdotteko kuulla rukoukseni?" kysyy rouva hartaasti -- "ettehän
tahdo tukkia korvianne särjetyn sydämmen tuskalliselta rukoukselta?"
"O! Jumala, Jumala!" huokaa Sally. "Mitä saatan minä sanoa? mitä
tehdä? Älkää puhuko rukouksista. Rukoukset kannetaan Jumalan eteen,
joka on kaikkein isä, eikä lastenhoitajain ja niiden vertaisten eteen. Ja
sitten, näetten, tulen minä vaan olemaan puolen vuotta enään
palveluksessani, siksikuin toista nuorta naista keretään opettaa minun
ammattiini. Sillä minä olen menevä naimisiin enkä olisi lähtenyt ulos
ollenkaan tänä iltana, yhtä vähä kuin eilenkään, jos ei Dick -- se nuori

mies, jolle rupean vaimoksi -- makaisi sairaana ja minä hänen äitinsä ja
sisarensa apuna tahtoisi valvoa hänen tykönänsä."
"Ah! hyvä, rakas Sally --" vaikertaa rouva ja tarttuu hänen hameesen --
"niin totta kuin teillä on se toivo, joka minulta on rauvennut; niin totta
kuin teille aukenee sileä tie elämän läpi, joka minulle ei enää voi