Ilman menestyksettä | Page 3

ja tytyväinen täällä?"
"Olen."
"Saatko sinä ottaa vastaan tämän konfektin minulta?"
"Saan, jos tahdotte olla niin hyvä ja antaa sen." Nojauten tätä toimitusta
varten alas, koskee rouva otsallaan ja hivuksillaan pojan kasvoja, ja
peittäyten jällensä huntuunsa menee hän ulos ovesta taaksensa
katsomatta.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Esirippu nousee.
City nimiseen osaan Lontoon kaupunkia erääsen kartanoon, jolta
puuttui ulosmentävää sekä vaunuille että jalkamiehille ja joka oli
jyrkän, liukkaan, ja monimutkaisen kadun varrella, mikä katu yhdistää

Tower-Street- ja Middlesex-puolet Themsiä, oli suuri
viininkauppahuone Wilding & C:o asettanut toimitus-konttorinsa.
Ikäänkuin leikillä tunnustaakseen tämän sisällepääsyn vaikeata laatua,
kantoi likimmäinen paikka, josta pääsi joen yli, (jos muuten kukaan
ilkeän hajun tähden tunsi halua siihen) nimen Kaulantaittaja-porras,
niinkuin kartano itse vanhoina aikoina aivan osoittavaisesti oli kutsuttu
"Raajarikko-loukoksi."
Moniaita vuosia ennen 1861 olivat jo ihmiset herjenneet kulkemasta
joen poikki "Kaulantaittaja-portaan" luota ja lautturit laskemasta maalle
sen tienoille. Pieni livakka katukivitys oli pitkällisellä
itsensä-kieltämisellä painunut jokeen, ja pari kolme katkennutta vaajaa
ynnä ruostunut rautainen kiinnitysrengas, oli kaikki mitä enään jälellä
oli kadonneista "Kaulantaittaja"-laitoksista; sillä tosin sattui joskus
sysillä lastattu lossivene sinne eksymään ja muutamat ahkerat niinkuin
mudasta syntyneet sydenvetäjät sinne ilmautumaan jättäen lastinsa
ympäristölle, jälleen lykäten ulos rannasta ja kadoten; mutta
enimmästipä koko liikenne Kaulantaittaja-portaan ympärillä oli siinä,
että kuljetettiin edes takaisin täysinäisiä tai tyhjiä vateja ja pulloja
viinikauppiasten Wilding & C:o kellareista. Mutta tämäkin toimitus
tapahtui sattumaisilta ja useimmiten tuli tuo likainen irstas joki-luuska
pyörähtäen ihan yksin ja nuoli sivumennessä ruostunutta rautarengasta
portaassa, ikään kuin olisi kuullut puhuttavan Dogista ja Adrian
merestä ja tahtoisi mennä naimisiin hänen korkean
vapaa-sukuisuutensa Lord-mayorin kanssa, joka valvoo tätä
siivottomuutta.
Muutamia satoja askeleita oikealle kädelle vastapäätä olevalla mäellä
(kun, näet, tätä lähestyi Kaulantaittaja-portaan rinteen puolelta) oli
Raajarikko-loukko. Siellä oli tuossa Raajarikko-loukossa pumppu,
siellä kasvoi Raajarikko-loukossa myöskin yksi puu, ja koko
Raajarikko-loukko oli Wildingin & C:on oma, noiden viinikauppiasten,
joittenka kellarit olivat kaivetut sen alle, ja joitten huvila tahi
asumahuone kohosi ilmaan sen ylitse. Siihen aikaan kuin kauppiaita
asui Cityssä oli se todella ollutkin huvilana, jota vielä osoitti muun
muassa tuo komea, ilman mitään näkyvää tukea oven yli oleva katos,
joka oli ikään kuin taivas vanhanaikuisen saarnastuolin yli. Tätä paitse

oli sillä useampia pitkiä ja kaitaisia viivannäköisiä ikkunoita, jotka
olivat niin järjestetyt vakaisen tiilirakennuksen pitkäpuoleen, että
tekivät sen oikein suhtasopuisesti rumaksi. Katon päälle oli lisäksi vielä
rakennettu kupooli kelloneen.
"Kun viidenkolmatta vuotias mies voipi panna hattunsa päähän ja sanoa:
Tämä hattu on koko tämän omaisuuden omistajan oma hattu, niin
luulen, herra Bintrey, että hän, lörpättäjänä olematta, voi saada luvan
olla sydämmellisesti kiitollinen. En tiedä miten teistä näyttää, vaan
minusta se niin näyttää."
Näin lausui herra Walter Wilding asianajajallensa omassa konttorissaan,
ja antaaksensa työn seurata lausetta, otti hän hattunsa alas naulasta ja
painoi sen päähänsä. Sitten hän ripusti sen jälleen seinälle, jottei
rikkoisi luonnossansa olevaa ujoutta vastaan.
Herra Walter Wilding oli rehellinen ja suora mies, eikä näyttänyt paljon
kokeneensa mailmaa. Ihonsa oli erinomaisen punainen ja valkea, ja
ruumiinsa, vaikka muuten kaunis varreltansa, liiaksi paksu ja raskas
niin nuorelle miehelle; tukkansa oli pitkä, ruskea ja kiherä, ja kirkkaista
sinisistä silmistään kieli hyväntahtoisuus ja leppeys. Sitä paitsi hän oli
hyvin halukas puhumaan, mutta puheliaisuutensa oli tyytyväisyyden ja
kiitollisuuden väkinäinen seuraus. Herra Bintrey sitä vastaan oli
varovainen mies väijyvillä silmillä; suurella, kallellansa olevalla
kaljupäällä, joka hiljaa mutta sydämmen pohjasta nauroi hänen
mielestään naurettavaa puheen, käden tahi sydämmen liiallista
avoisuutta.
"Jaa" -- sanoi herra Bintrey -- "jaa ha! ha! ha!"
Kirjoituspöydällä seisoi karafiini, kaksi viinilasia ja kori pieniä
korppuja.
"Maistuuko teille tämä viiden ja neljänkymmenen vuoden vanha
portviini?" kysyi Wilding.
"Niin josko maistuu" -- sanoi Bintrey --. "Joo! kyllähän se!"

"Se onkin parahasta päästä meidän paraammassa kellarissa, jossa
pidämme viiden ja neljänkymmenen vuotista portviiniämme."
"Tuhannen kiitosta, herra", sanoi Bintrey -- "tämä on erinomaisen
hyvää."
Nostaen lasipikaria päivää vasten ja antaen sille hellän silmäyksen,
nauroi hän taas itsekseen hullutukselle tarjota niin hyvää portviiniä.
"Ja nyt" -- sanoi Wilding lapsellisella ilolla kuin sai puhua asioistaan --
"luulen meillä olevan kaikki järjestettynä, herra Bintrey."
"Kaikki järjestettynä" -- sanoi Bintrey.
"Kumppani saatu kauppa-nimeemme --"
"Kumppani saatu kauppa-nimeen" -- sanoi Bintrey --
"Ilmoitus jätetty aviisiin emännöitsiästä --"
"Ilmoitus jätetty aviisiin emännöitsiästä", sanoi Bintrey.
"Tarjoutuminen tapahtuu Raajarikko-loukossa, suuri Tower-Streetin
katu, kymmenestä kahteentoista -- nimittäin huomenna."
"Toimitukset rakkaan äiti vainajani jälkeen lopetetut."
"Lopetetut" -- sanoi Bintrey.
"Ja kaikki kulut maksettu."
"Maksettu" -- virkkoi Bintrey irvistellen, "luultavasti sille että oli
maksettu ilman mitään vastaanpanemista.
"Minä tulen aina vielä liikutetuksi, herra Bintrey, kun muistelen hellää
äitivainajaani" -- sanoi herra Wilding ja kyyneleet nousi hänen
silmiinsä, joita hän pyhki nenäliinallaan. "Tiedätte kuinka syvästi minä
häntä rakastin, ja niinkuin hänen neuvonantajansa lakiasioissa tiedätte
myös kuinka hellästi hän rakasti minua. Kuin äiti ja lapsi me
rakastimme toisiamme eikä silmänräpäyksenkään tyytymättömyyttä

tahi riitaa ollut meidän keskenämme aina siitä ajasta asti kuin hän otti
minua huostaansa -- kolmetoista vuotta yhteensä! ja viimeisinä
kahdeksana vuonna olin minä hänen salaa tunnustettu lapsi! Te tunnette
elämänkertomukseni, herra Bintrey; ei tunne sitä kukaan tarkemmin
kuin te."
Herra Wilding huokasi näin lausuessaan