Hän tahtoi hävittää Lieksalan 
perinjuurin, jotta saisi rakentaa hovinsa sen sijalle. 
Laskiaisen aikaan ilmestyi hän taas näille maille. Pelko kulki hänen 
mukanaan. Olihan hänestä sanottu jo lapsena, »minne hän vaan pääsee, 
sieltä pahoja kuuluu». Eikä ollutkaan pelko turha. 
Muutamana yönä, kun meidän renki meni hevosia katsomaan, näki hän 
tulen leimuavan Lieksalassa päin. Me kiiruhdimme kaikki sinne. Ei 
siellä ollut muuta tekemistä kuin korjata ihmiset ja eläimet hangelta. 
Lieksalan perheestä ei ollut muita lämpimään saatettavia kuin 
kaksitoistavuotias Sikke ja seitsenvuotias Risto. Emäntä oli säikähtänyt 
niin kovasti, kun kuuli huudon »tuli on irti», että oli kaatunut 
hengetönnä lattialle. Tuli jo nuoleksi seiniä, eikä lapsilla ollut muuta 
neuvoa kuin kantaa äiti ulos. Taakka oli liian raskas seitsenvuotiaalle. 
Siitä päivin rupesi Risto käymään kyttyräselkäiseksi. Sikke sai pahan 
yskän, kun puoli alastonna ja avojaloin niin kauan tuli hangessa 
seisomaan. Eikö se yskä viene häntä hautaan? Nyt on hän jo vuoteen 
omana. 
Pirtti ja talli olivat syttyneet yhtaikaa. Pentti oli kiiruhtanut talliin ja 
toiset palvelijat navettaan eläimiä pelastamaan.
Vanha Lieksalan emäntä oli kasvattanut orvoksi jääneen Pentin 
niinkuin oman lapsensa, ja nyt tämä palkitsee hyvät työt hänen lastensa 
lapsille. Pentti on ollut Sikellä ja Ristolla isänä ja äitinä. Nytkin hän 
päivät käy kalalla ja metsästämässä ja yöt valvoo sairaan vuoteen 
ääressä. 
-- Ja kaiken tämän kurjuuden synnyttäjä on vapaa, on rankaisematta! 
huudahti Tuomas. 
-- Niin on vielä, vastasi Heikki -- mutta kuka tietää, miten kauan. 
Affleck on hirmutöillään niin kiihottanut mielet, että pieninkin 
väärinteko hänen puoleltaan vaikuttaa kuin kipuna tappurakuontalossa. 
Yrjö veljesi kävi täällä joulun pyhinä. Hän kertoi nurmekselaisten 
olevan valmiina millä hetkellä tahansa nousemaan yhtenä miehenä 
sortajaa vastaan. 
* * * * * 
Ensimäisenä arkena läksi Tuomas Pentin pirtille. Oli aamupuoli päivää. 
Pakkanen paukahteli pirtin seinissä Tuomaan tarttuessa ovenripaan. 
Ovi oli ulkopuolelta linkussa. Tuomas jo mieli kääntyä pois ovelta ... 
silloin kuuli hän heikon yskäyksen sisäpuolelta. 
-- Sikke on yksin kotona ja ovi on susien tähden suljettu, arveli hän ja 
astui sisään. 
Pirtti lämpisi parhaillaan. Noin puolitoista kyynärää korkealta lattiasta 
oli huone täynnä savua. Savukiemurat leijailivat kepeästi paeten toinen 
toistaan, ne kohosivat kohti karstaista kattoa ja nousivat vihdoin 
patsaana lakeisesta tuulen hajoteltaviksi. 
-- Kuka siellä on? kysyi heikko ääni uunin kupeelta. 
--- Minä, Sormulan Tuomas. Ja tulija meni ääntä kohti näyttäytyäkseen. 
Huoneessa oli nähtävästi valvottu pitkiä puhteita, koska oli niin paljon 
päreen hiiltä lattialla. Vähän savussa tähysteltyään huomasi Tuomas 
uunin kupeella vuoteen ja sen vieressä matalan jakkaran. Sille hän 
istuutui, ja kun vähän painoi päätään alaspäin, oli hän savurajan
alapuolella. Nyt hän saattoi nähdä vuoteella lepääjänkin. Sairas oli 
ottanut kasvoiltaan karkean, ryysyisen peitteen, jota hän savun tähden 
piti siinä uunin lämmitessä. Kasvot olivat kalpeat ja kuihtuneet. Kuka 
olisi voinut uskoa, että tämä oli entinen punaposkinen, 
pyöreäkasvoinen Lieksalan Sikke. Hän ojensi laihan kätensä. 
-- Hyvää päivää, Sikke! 
-- Jumal' antakoon, Tuomas. 
-- Eikö sinua palella, kun täällä on niin kylmä? kysyi Tuomas. 
-- Ei kovin. Kyllä täällä tulee lämmin, kunhan lakeinen saadaan kiinni. 
Tuli taas yskän kohtaus. Kun se helpotti, jatkoi Sikke puhetta: 
-- Pentti on pyydyksillä ja Risto on ollut monta päivää Pölkkypurolla 
Leenan hierottavana. Tänään hänen pitäisi tulla kotiin. 
-- Miten sinä, Sikke, tulet toimeen näin yksin koko pitkät päivät? 
-- Enhän minä ole yksin, kun Risto on kotona ja hovin Inkeri käy 
melkein joka päivä ja Pölkkypuron pikku Sannakin tulee, kun vaan 
pakkaselta tarkenee. Ne hoitavat minua ja sitten... Annapas minulle 
vakka tuolta penkin alta! 
Tuomas toi vakan. 
-- Katso tätä! Sikke otti vakasta vanhaan pumpulihuiviin käärityn kirjan 
ja ojensi sen Tuomaalle. Se oli tuo vuonna 1701 painettu suomalainen 
virsikirja. 
-- Keneltä tämän olet saanut? 
-- Se on Inkerin kirja. Hän on opettanut Sannaa ja minua lukemaan sitä. 
Ja Sanna osaa veisatakin. Hänellä on niin heleä ääni. 
-- Onko Inkeri majurin tytär? kysyi Tuomas vitkastellen, ikäänkuin 
peläten myöntävää vastausta.
-- Ei toki! Voi kun on jano! Tuopissa penkillä olisi maitoa.... 
Tuomas toi maitotuopin. Juotuansa lepäsi sairas kotvasen aikaa. Sitten 
jatkoi: 
-- Inkerin äiti kuuluu olevan vähän sukua majurille, ja Inkerin isä on 
kerran pelastanut majurin hengen. He ovat ennen olleet hyvin rikkaita; 
mutta Inkerin pienenä ollessa on kuningas ottanut heiltä hovit ja maat, 
että ei jäänyt kuin yksi pieni talo. Siinä he sitten ovat asuneet, kunnes 
Inkerin isä on kuollut. Inkeri on silloin ollut viisitoistavuotias. Silloin 
on majuri tullut ja sanonut, että kun ovat sukua ja kun Inkerin isä on 
pelastanut hänen henkensä, niin heidän pitää muuttaa asumaan hänen 
hoviinsa Kiteelle. Ei leski eikä Inkerikään ole tahtonut muuttaa; mutta 
majuri ei ole heittänyt heitä rauhaan, ennenkuin on saanut heidät 
muuttamaan. Sitten hän on ottanut heidän karjansa ja rahansa ja 
hopeansa. Yhden hevosen on Inkeri vain saanut pitää. Kolme vuotta 
Kiteellä asuttuansa on heidän täytynyt muuttaa tänne ja täällä he ovat 
olleet jo neljättä vuotta. Inkerin äidin pitäisi täällä hoitaa taloutta, mutta 
hän on tullut niin kivulloiseksi, ettei jaksa paljon mitään. 
-- Nyt sinä et saa puhua enää, Sikke. Sinä väsyt siitä, ja yskä tulee 
pahemmaksi, muistutti Tuomas.    
    
		
	
	
	Continue reading on your phone by scaning this QR Code
	 	
	
	
	    Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the 
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.