Hovin Inkeri | Page 8

Hän tahtoi hävittää Lieksalan
perinjuurin, jotta saisi rakentaa hovinsa sen sijalle.
Laskiaisen aikaan ilmestyi hän taas näille maille. Pelko kulki hänen
mukanaan. Olihan hänestä sanottu jo lapsena, »minne hän vaan pääsee,
sieltä pahoja kuuluu». Eikä ollutkaan pelko turha.
Muutamana yönä, kun meidän renki meni hevosia katsomaan, näki hän
tulen leimuavan Lieksalassa päin. Me kiiruhdimme kaikki sinne. Ei
siellä ollut muuta tekemistä kuin korjata ihmiset ja eläimet hangelta.
Lieksalan perheestä ei ollut muita lämpimään saatettavia kuin
kaksitoistavuotias Sikke ja seitsenvuotias Risto. Emäntä oli säikähtänyt
niin kovasti, kun kuuli huudon »tuli on irti», että oli kaatunut
hengetönnä lattialle. Tuli jo nuoleksi seiniä, eikä lapsilla ollut muuta
neuvoa kuin kantaa äiti ulos. Taakka oli liian raskas seitsenvuotiaalle.
Siitä päivin rupesi Risto käymään kyttyräselkäiseksi. Sikke sai pahan
yskän, kun puoli alastonna ja avojaloin niin kauan tuli hangessa
seisomaan. Eikö se yskä viene häntä hautaan? Nyt on hän jo vuoteen
omana.
Pirtti ja talli olivat syttyneet yhtaikaa. Pentti oli kiiruhtanut talliin ja
toiset palvelijat navettaan eläimiä pelastamaan.

Vanha Lieksalan emäntä oli kasvattanut orvoksi jääneen Pentin
niinkuin oman lapsensa, ja nyt tämä palkitsee hyvät työt hänen lastensa
lapsille. Pentti on ollut Sikellä ja Ristolla isänä ja äitinä. Nytkin hän
päivät käy kalalla ja metsästämässä ja yöt valvoo sairaan vuoteen
ääressä.
-- Ja kaiken tämän kurjuuden synnyttäjä on vapaa, on rankaisematta!
huudahti Tuomas.
-- Niin on vielä, vastasi Heikki -- mutta kuka tietää, miten kauan.
Affleck on hirmutöillään niin kiihottanut mielet, että pieninkin
väärinteko hänen puoleltaan vaikuttaa kuin kipuna tappurakuontalossa.
Yrjö veljesi kävi täällä joulun pyhinä. Hän kertoi nurmekselaisten
olevan valmiina millä hetkellä tahansa nousemaan yhtenä miehenä
sortajaa vastaan.
* * * * *
Ensimäisenä arkena läksi Tuomas Pentin pirtille. Oli aamupuoli päivää.
Pakkanen paukahteli pirtin seinissä Tuomaan tarttuessa ovenripaan.
Ovi oli ulkopuolelta linkussa. Tuomas jo mieli kääntyä pois ovelta ...
silloin kuuli hän heikon yskäyksen sisäpuolelta.
-- Sikke on yksin kotona ja ovi on susien tähden suljettu, arveli hän ja
astui sisään.
Pirtti lämpisi parhaillaan. Noin puolitoista kyynärää korkealta lattiasta
oli huone täynnä savua. Savukiemurat leijailivat kepeästi paeten toinen
toistaan, ne kohosivat kohti karstaista kattoa ja nousivat vihdoin
patsaana lakeisesta tuulen hajoteltaviksi.
-- Kuka siellä on? kysyi heikko ääni uunin kupeelta.
--- Minä, Sormulan Tuomas. Ja tulija meni ääntä kohti näyttäytyäkseen.
Huoneessa oli nähtävästi valvottu pitkiä puhteita, koska oli niin paljon
päreen hiiltä lattialla. Vähän savussa tähysteltyään huomasi Tuomas
uunin kupeella vuoteen ja sen vieressä matalan jakkaran. Sille hän
istuutui, ja kun vähän painoi päätään alaspäin, oli hän savurajan

alapuolella. Nyt hän saattoi nähdä vuoteella lepääjänkin. Sairas oli
ottanut kasvoiltaan karkean, ryysyisen peitteen, jota hän savun tähden
piti siinä uunin lämmitessä. Kasvot olivat kalpeat ja kuihtuneet. Kuka
olisi voinut uskoa, että tämä oli entinen punaposkinen,
pyöreäkasvoinen Lieksalan Sikke. Hän ojensi laihan kätensä.
-- Hyvää päivää, Sikke!
-- Jumal' antakoon, Tuomas.
-- Eikö sinua palella, kun täällä on niin kylmä? kysyi Tuomas.
-- Ei kovin. Kyllä täällä tulee lämmin, kunhan lakeinen saadaan kiinni.
Tuli taas yskän kohtaus. Kun se helpotti, jatkoi Sikke puhetta:
-- Pentti on pyydyksillä ja Risto on ollut monta päivää Pölkkypurolla
Leenan hierottavana. Tänään hänen pitäisi tulla kotiin.
-- Miten sinä, Sikke, tulet toimeen näin yksin koko pitkät päivät?
-- Enhän minä ole yksin, kun Risto on kotona ja hovin Inkeri käy
melkein joka päivä ja Pölkkypuron pikku Sannakin tulee, kun vaan
pakkaselta tarkenee. Ne hoitavat minua ja sitten... Annapas minulle
vakka tuolta penkin alta!
Tuomas toi vakan.
-- Katso tätä! Sikke otti vakasta vanhaan pumpulihuiviin käärityn kirjan
ja ojensi sen Tuomaalle. Se oli tuo vuonna 1701 painettu suomalainen
virsikirja.
-- Keneltä tämän olet saanut?
-- Se on Inkerin kirja. Hän on opettanut Sannaa ja minua lukemaan sitä.
Ja Sanna osaa veisatakin. Hänellä on niin heleä ääni.
-- Onko Inkeri majurin tytär? kysyi Tuomas vitkastellen, ikäänkuin
peläten myöntävää vastausta.

-- Ei toki! Voi kun on jano! Tuopissa penkillä olisi maitoa....
Tuomas toi maitotuopin. Juotuansa lepäsi sairas kotvasen aikaa. Sitten
jatkoi:
-- Inkerin äiti kuuluu olevan vähän sukua majurille, ja Inkerin isä on
kerran pelastanut majurin hengen. He ovat ennen olleet hyvin rikkaita;
mutta Inkerin pienenä ollessa on kuningas ottanut heiltä hovit ja maat,
että ei jäänyt kuin yksi pieni talo. Siinä he sitten ovat asuneet, kunnes
Inkerin isä on kuollut. Inkeri on silloin ollut viisitoistavuotias. Silloin
on majuri tullut ja sanonut, että kun ovat sukua ja kun Inkerin isä on
pelastanut hänen henkensä, niin heidän pitää muuttaa asumaan hänen
hoviinsa Kiteelle. Ei leski eikä Inkerikään ole tahtonut muuttaa; mutta
majuri ei ole heittänyt heitä rauhaan, ennenkuin on saanut heidät
muuttamaan. Sitten hän on ottanut heidän karjansa ja rahansa ja
hopeansa. Yhden hevosen on Inkeri vain saanut pitää. Kolme vuotta
Kiteellä asuttuansa on heidän täytynyt muuttaa tänne ja täällä he ovat
olleet jo neljättä vuotta. Inkerin äidin pitäisi täällä hoitaa taloutta, mutta
hän on tullut niin kivulloiseksi, ettei jaksa paljon mitään.
-- Nyt sinä et saa puhua enää, Sikke. Sinä väsyt siitä, ja yskä tulee
pahemmaksi, muistutti Tuomas.