Hovin Inkeri | Page 9

Sillä välin olivat kekäleet uunissa palaneet loppuun. Savu oli haihtunut.
Tuomas veti hiilet uunista, istui vielä vähän aikaa ja pani sitten lakeisen
kiinni.
-- Kunhan ei Risto nyt tulisi, hätäili Sikke. -- Kuule, Tuomas, jos näet
Riston kotimatkalla niin elä mene häntä puhuttelemaan. Hän luulisi
vieraaksi...
-- Eikö hän sitten tahdo vieraita puhutella?
-- Kyllä ... mutta kun sinä näytät vähän herralta... Risto luulee kaikkia
herroja majurin tovereiksi ja hän tulee aina niin kummalliseksi, kun
semmoisia näkee. Hänen päänsä menee sekaisin, ja hän alkaa miettiä
kostoa.

Tuomas muisti hovin Inkerin käytöksen Kaupunkiniemellä ja sanoi:
-- Herroja taitavat täällä tervejärkisetkin kammoksua. Hyvästi tällä
kertaa Sikke!
Sikke oli ollut oikeassa puhuessaan Ristosta. Risto oli kummallinen.
Mitä vanhemmaksi hän tuli ja mitä suuremmaksi kyttyrä kasvoi, sitä
katkerammaksi kävi hänen mielensä. Ensimältä oli hän joskus
osoittanut kiitollisuutta hyväntekijälleen, mutta viime vuosina oli hän
käynyt niin harvapuheiseksi, että siinä voitti itse Pentinkin. Ainoa, joka
vielä joskus sai hänet hymyilemään ja puhumaan muutaman sanan, oli
Pölkkypuron pieni Sanna. Sannalle ei Risto koskaan ollut osoittanut
nurjamielisyyttä. Ja kun Sanna istui Siken vuoteen ääressä ja lauleli,
saattoi Risto tuntikaudet katsoa tuijottaa häneen.
* * * * *
Viikot vierivät. Keväinen aurinko valmistelihe taittamaan talven valtaa.
Entisessä sysimiesten pirtissä valmistihe Sikke poislähtöön. Hän
heikkeni päivä päivältä. Ystävät kokivat helpottaa hänen kärsimisiänsä
niin paljon kuin suinkin taisivat. Tuomaskin nähtiin melkein joka päivä
Pentin pienessä pirtissä. Hän toi sairaalle mitä parasta oli Sormulan
ruoka-aitassa. Inkeri toi äitinsä valmistamia lääkkeitä. Yhteinen
rakkauden työ teki näistä molemmista pian ystävykset. Yhdessä he
iloitsivat jokaisesta näennäisestä parantumisesta. Yhdessä surivat, kun
tauti kovasti kouristi. Yhdessä he sitten kotimatkalla tekivät pitkiä
hiihtoretkiä. Kun tuli kierä jää, ratsastivat he pitkin Pielisen
jähmettynyttä pintaa.
Hanget sulivat. Lieksanjoki loi jääpeitteensä. Koski kohisi entistä
kovemmin, ja aallot loiskivat Kaupunkiniemen rantaa vasten. Kevät oli
tullut. Ei Tuomas eikä Inkerikään milloinkaan ennen ollut huomannut
kevättä niin ihanaksi. Heillä oli kevät sydämessä....
Lieksan hovin kartano oli, kuten ennen on mainittu, kaksikerroksinen.
Kivijalka oli korkea, ja siinä oli kellareja. Kansan kesken kulki puheita,
että niitä ei käytetty ainoastaan nauriin ja oluen säilytyspaikoiksi, vaan
että niiden pimeissä komeroissa kitui ihmisiäkin... Sellaisia, joita

majuri tahtoi kaikessa hiljaisuudessa saada päiviltä pois.
Alakerrassa ei ollut muita asuinhuoneita kuin iso tupa kummassakin
päässä. Niitä erotti pitkä porstua. Sen pohjassa joen puolella oli kaksi
tilavaa huonetta, joista toista käytettiin jyvä-, toista ruoka-aittana.
Aittojen välillä oli leveä sola, josta ovi vei joen puolelle karjapihaan.
Porstuan sillassa oli luukku, josta mentiin kellareihin. Vihamiehiä ja
varkaita peläten oli Affleck asettanut säilytyshuoneet asuinhuoneiden
väliin. Ruoka-aitan ja metsän puolisen tuvan välillä johtivat portaat
yläkertaan. Tämä oli jaettu samalla tavalla kuin alakerta, paitsi että
siinä oli kaksi asuinhuonetta rinnatusten kummassakin päässä. Järven
puoliset huoneet olivat majuria ja hänen vieraitaan varten. Metsän
puolisissa huoneissa asui Inkeri äitineen. Yläkerran säilytyshuoneita
käytettiin vaate-aitoiksi.
Yläkerrassa olivat hovin huoneet hyvin hatarat, niin ettei niissä liioin
lämmin pysynyt, kun tuisku seinään soi. Inkerin äiti oli kylmissä
huoneissa saanut taudin, ja jokainen talvi sitä pahensi. Välistä oli hän
vuoteen omana viikkokaudet, ja Inkerin täytyi silloin pitää huolta
taloudesta.
Kirkas keväinen päivä oli puolessa. Hovin asukkaat olivat äsken
syöneet päivällistä, ja palvelijat viipyivät vielä tuvassa. Inkeri seisoi
vaateaitassa ja punnitsi puupuntarilla jauhoja Pölkkypuron Leenalle.
Tämä oli kehrännyt saran loimia talon tarpeeksi ja sai jauhoissa
palkkansa.
Silloin kuului komentava ääni alakerrasta:
-- Jyrki, kanna aseet ja matkalaukku minun huoneeseeni ja anna
hevosille kauroja!
Inkeri kalpeni, ja Leenalta oli vähällä jauhopussi pudota käsistä.
Majuri siellä puheli, ja Jyrki, jolle käskyt annettiin, oli hänen renkinsä
ja apulaisensa kaikissa ilkitöissä. Jyrki oli tavattoman voimakas ja
tavattoman julma. Hän oli aina Affleckin mukana sekä kotona että
matkoilla.

-- Voi, mitähän taas tapahtuu, kun nuo ovat liikkeellä? vaikeroi Leena.
Jyrki tulla tömisti kapineita kantaen yläkertaan, ja majuri jäi
väentupaan vaatimaan tiliä rengeiltä heidän töistään sitte hänen viime
käyntinsä. Semmoinen oli hänen tapansa. Ja voi sitä, joka tilinteossa
joutui moitteen alaiseksi!
Seuraavana aamuna nousi Inkeri aikaisin, toimitti taloustyöt ja hoiteli
sairasta äitiään. Sitten hän läksi Sikkeä katsomaan.
Tämä makasi silmät kiinni. Loppu näytti lähestyvän. Inkeri olisi
mielellään viivähtänyt ystävän kuolinvuoteella, mutta hän ei uskaltanut
nyt, kun majuri oli mailla.
Tuomas läksi Inkerin kanssa. Kun he olivat tulleet puoliväliin
kotimatkaa, ratsastaa karahutti joku heidän sivuitsensa. Se oli majuri.
Ohi tultuaan pyörähytti hän hevosensa ja tervehti kohteliaasti silmät
sirrallaan ja ilkeä hymy ohuilla huulillaan. Sanaakaan virkkamatta
käänsi hän taas hevosensa ja ratsasti pois.
Iltapuolella, kun Inkeri istui äitinsä vuoteen ääressä, astui majuri
viereiseen huoneeseen. Äiti siitä säikähti niin, että rupesi vapisemaan,
ja Inkerin piti mennä majuria puhuttelemaan.
Hänen tuli äitinsä puolesta tehdä tili taloudesta, lehmistä ja lampaista,
kehruuksista ja kankaista. Majuri näytti olevan tyytyväinen kaikkeen.
Hän oli ystävällisen liukas.
Äkkiä käänsi hän puheen toisaalle. Hän valitti rahvaan
tottelemattomuutta ja viekkautta. Hän moitti heidän törkeitä tapojaan.
-- Näin eilen, sanoi hän sitten -- sinun seurustelevan erään miehen
kanssa, jonka isällä on ollut suuri vaikutusvoima noihin uppiniskaisiin
ihmisiin. Kansa kuuluu odottavan pojasta isän vertaista. Mutta hän olisi
tyhmä, jos