Hovin Inkeri | Page 7

minkä elatuksekseen tarvitsi.
Ylioppilaaksi tultuaan tutki hän lakitiedettä. Sillä tavoin luuli hän
parhaiten valmistuvansa isänsä määräämää tehtävää varten.
Tuli sitten aika, jolloin Turussakin alettiin pelätä vihollisen hyökkäävän
maahan. Ylioppilaat harjoittelivat sotapalvelusta varten. Ja mikäli
sotainen innostus kasvoi, sitä laimeammaksi kävi tieteiden palvelus.
Sana »sota» oli kaikkien huulilla. Sotaa pelättiin. Sotaan valmistauttiin.
Tuomaskin oli innolla ottanut osaa sotaharjoituksiin. Päivä päivältä
kasvoi hänessä halu päästä kotipuoleen.
-- Siellä minua tarvitaan, vanhan isäni luona, jos vihollinen maahan
karkaa, oli hän sanonut kumppaneille hyvästiä heittäessään.
Joulukuussa 1709 oli hän ratsain lähtenyt Turusta. Rantasalmen
itärajalla oli hänen täytynyt luopua hevosestaan, kun harvaan asutussa
ja puutteenalaisessa maassa oli vaikea saada sille muonaa. Suksilla oli
hän sitten jatkanut matkaansa.
Kovasti sykki matkamiehen sydän, kun hän hiihtää sujahutti kotipihalle.
Hän asetti sukset pirtin seinää vasten. Työmies kulki pihan poikki.
Tuomas kätteli häntä ja kysyi kuulumiset; mutta sitä, joka painoi hänen
mieltänsä: »vieläkö isä elää?» sitä hän ei kysynyt. Hän astui porstuaan.
Siellä tulikin isä häntä vastaan.
Paljon oli isällä ja pojalla toisilleen sanomista. Tuomas kertoi sodan
kuulumisista, kahdennentoista Kaarlen voitoista ja tappioista. Hän
kertoi töistään ja toimistaan opintoajallaan. Hän oli käynyt sekä
maaherran että presidentin luona Turussa pyytämässä oikeutta Karjalan
kansalle.
-- Kun sota on loppunut, ryhdytään toimiin.

-- Jahka rauha saadaan, niin sitten... oli tullut vastaukseksi.
-- Niin, rauha, rauha! Oi, jospa saisin kuulla sen sanoman, ennenkuin
silmäni ummistan! huokasi Heikki vanhus. Ja hän alkoi kertoa, miten
näinä kymmenenä vuonna väkivalta oli viettänyt verisiä riemujuhlia.
Hän tiesi mainita töitä niin hirvittäviä, että pöyristytti kuulla niistä
kerrottavan.
-- Mitenkä semmoinen vankka talo kuin Lieksala saattoi niin lopen
hävitä? kysyi Tuomas.
-- Vankat olivat aseetkin, joilla siihen iskettiin. Kalman voimat siinä
olivat apulaisena, selitti Heikki.
-- Muistathan, että majuri Affleck, jota kansan kesken sanotaan Simo
Hurtaksi, sai Lieksan hovin haltuunsa Salomon Engbergin jälkeen.
Arentimaatpa eivät olleet hänen mielestään kylliksi laajat. Hän tahtoi
niihin yhdistää Lieksalan tilukset. Ja Lieksalan talo oli hänelle
alituisena silmätikkuna, sen sijalla kun olisi ollut niin pulska paikka
hovin rakennukselle.
Siitä on nyt ummelleen seitsemän vuotta, kun eräänä heinäkuun
päivänä majuri Affleck tulla pölähti Lieksalaan. Hän määräsi ainoan
kotona olevan täysi-ikäisen pojan, Samulin, sotaväkeen. Vuotta ennen
oli hän konnan keinoilla saanut vanhimman pojan, Antin, lähtemään
sotapalvelukseen. Eikä hänestä sittemmin ole mitään kuultu. Isäntä
pyysi saada pitää Samulin kotona, kun toinen pojista oli vasta
seitsenvuotias, lupasipa hankkia miehen sijaankin. Mutta siinä ei
esteleminen auttanut. Samulin täytyi lähteä. Ja sille tielle hänkin jäi.
Samalla oli majuri tahtonut ostaa Lieksalaa ja tarjonnut siitä aivan
mitätöntä hintaa. Mutta Juho oli sanonut pitävänsä maataan rahaa
kalliimpana.
Kuukautta myöhemmin oli majuri tullut uudestaan ja tahtonut vaihtaa
Lieksalaa erästä taloa vastaan, joka hänellä oli Paltamossa. Siihenkään
ei Juho ollut suostunut, vaan oli sanonut tahtovansa jättää isiensä
konnun perinnöksi lapsilleen.

-- Sepähän nähdään, oli majuri karjaissut ja paiskannut oven kiinni
lähtiessään.
Seuraavan päivän iltana, kun Lieksalan isäntä palasi salolta, jossa hän
oli käynyt palohalmettaan katsomassa, tuli majuri kahden rengin kanssa
häntä vastaan.
-- Tän'iltana ei isännällä ole kiirettä perintötilallensa, sanoi majuri. --
Miehet, sitokaa hänet!
Rengit täyttivät käskyn. Sitten komensi majuri toisen rengeistä
kiipeämään nuoreen petäjään ja sitomaan vahvan köyden sen latvaan.
Köydellä taivutettiin petäjän latva alas ja siihen sidottiin Lieksalan
isäntä niin lujaan, ettei voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa. Petäjän
annettiin sitten kimmota alalleen ja siitä karsittiin kaikki oksat.
Alussa oli isäntä aikonut puolustautua, mutta huomattuaan aseelliset
vastustajansa oli hän heittänyt sen aikeen ja ollut aivan vaiti, kunnes
näki ruvettavan puuhun sitomaan. Silloin oli alkanut rukoilla. Affleck
ei ollut vastannut sanaakaan rukouksiin. Vasta sitten, kun hänen
uhrinsa puun latvassa huojui taivaan ja maan välillä, oli hän irvistänyt
pilkallisesti ja huutanut:
-- Nythän olet oikein juurtunut isiesi kontuun. Koeta pysytellä siinä
niin kauan kuin elät.
Juho ponnisti epätoivoissaan kaikki voimansa saadakseen nuorat poikki.
Jänteet paisuivat. Kasvot kävivät sinertävän punaisiksi. Silmät
pullistuivat ja suusta pursui vaahto. Mutta nuora ei katkennut. Se vain
viilteli syvään miesparan ruumista. Yölepakoita alkoi lennellä hänen
ympärillään, ja huuhkajan ääni kuului läheisyydestä.
Lieksalassa ei hätäilty isännän viipymistä. Hän oli lähtiessään ottanut
evästä mukaansa ja sanonut, että jos vilja näyttää kypsyneeltä, niin hän
menee salon perillä olevaan mökkiin hakemaan leikkuuväkeä eikä tule
kotiin, ennenkuin halme on leikattu.
Seuraavana päivänä olivat Pölkkypuron lapset marjassa. He tiesivät

hyvän vatukon kaukana metsässä ja päättivät mennä sinne kesän
viimeisiä vattuja poimimaan. Vatukkoa lähetessään he kuulivat
kummallista uikutusta. He hiipivät ääntä kohti ja näkivät ihmisen
kiikkuvan karsikon latvassa. Kauhistuneina riensivät he kotiin
kertomaan asiata. Sieltä vietiin sana heti Sormulaan ja Lieksalaan, ja
joukolla lähdettiin ihmettä katsomaan.
Kun Juho saatiin alas puusta, oli hän puoleksi tunnotonna. Paarilla
hänet kotiin kannettiin. Onneksi ei vanhan Samulin tarvinnut nähdä sitä
surkeutta. Hän oli kuollut vuotta ennen... Juho ei enää tullut terveeksi.
Pölkkypuron Leena, joka niinkuin tiedät, mummovainajaltaan on
oppinut voiteita keittämään, koetti kyllä parastaan, mutta ei siitä paljon
apua ollut. Haavat kyllä paranivat, mutta järki ei tullut entiselleen.
Hengenahdistaja rupesi yhä enemmän vaivaamaan, ja Juho kuoli sitten
joulun aikana.
Tähän ei majurin vaino loppunut.